Vasemmistoliitto kokoontuu ensi kesäkuussa Ouluun valitsemaan seuraajan väistyvälle puheenjohtajalle Paavo Arhinmäelle. Tuota valintaa voi pitää puolueen kannalta jonkinlaisena kohtalon hetkenä.
Moni varmaan näki äsken Heidi Könkään romaaniin Hertta perustuvan Ylen kolmiosaisen Punainen kolmio -televisiosarjan, jonka päähenkilö oli Hertta Kuusinen. Sodan jälkeen pidetyissä eduskuntavaaleissa SKDL pamahti maan alta suoraan toiseksi suurimmaksi puolueeksi.
Paljon on muuttunut noista ajoista. Entisen mahtipuolueen seuraaja on enää kuin varjo entisestään.
Laitavasemmiston kannatus on kahta poikkeusta lukuun ottamatta ollut miinusmerkkinen jokaisissa eduskuntavaaleissa vuoden 1979 vaaleista lähtien.
Suurin romahdus tapahtui 1980-luvulla, jolloin kaksissa vaaleissa, vuosina 1983 ja 1987, kannatuksesta katosi yhteensä vajaat yhdeksän prosenttiyksikköä. Laitavasemmisto maksoi kovan hinnan Neuvostoliiton ja koko sosialistileirin hajoamisesta. Myös kommunistien enemmistön ja vähemmistön riitely söi osansa.
1980-luvun jälkeenkin laitavasemmiston kannatuksesta on nirhautunut pois keskimäärin lähemmäs prosenttiyksikkö per eduskuntavaalit. Vuodet 1991 ja 1995 ovat ainoita plusmerkkisiä poikkeuksia.
Tällaisella kannatuskehityksellä vasemmistoliitto on ajautunut kovaa vauhtia politiikan marginaaliin, ja jos sama tahti jatkuu, sitä uhkaa juuttuminen pikkupuolueiden jne-sarjaan.
Vasemmistoliitto lähti näyttävästi hallituksesta viime vaalikaudella. Jos lähtö perustui laskelmointiin kannatuksen kääntymisestä nousuun oppositiossa, laskelmointi petti pahemman kerran.
Odotetun voiton sijasta tuli viime keväänäkin taas uusi häviö. Henkilökohtaisen tappion tuolloin koki Arhinmäki: edellisten vaalien Helsingin äänikuningas ja koko Suomen neljänneksi suurin ääniharava sai yli puolet edellisvaaleja vähemmän ääniä.
Arhinmäki on ollut sukkelasanainen puheenjohtaja, mutta tuo ominaisuus ei riitä, jos poliittisen uskottavuuden kanssa on niin ja näin.
Laitavasemmiston jyrkkä alamäki on tietysti osa koko suomalaisen vasemmiston romahdusta. Demarit ja vasemmistoliitto veivät viime vaaleissa yhteensäkin enää alle neljänneksen äänistä.
Puheenjohtajan vaihdos on aina saranakohta puolueen taipaleella. Etenkin valtakunnanpolitiikka on nykyään niin henkilökeskeistä ja niin mediavetoista, että johtajavalinnan onnistuminen, tai epäonnistuminen, vaikuttaa suuresti puolueen kannatukseen.
Tuorein esimerkki tästä on keskustapuolue, jonka nokka kääntyi jyrkästä liu’usta komeaan nousuun Juha Sipilän valinnan myötä.
Laitavasemmisto oli pitkään rasvanahkaduunarien ja rautakourien puolue. Kun neuvostososialismi romahti, Suomen laitavasemmisto alkoi hakea uutta pohjaa punavihreydestä.
Tällainen punavihreys on tietysti modernia ja muodikasta, mutta sen tuloksellisuus, tai paremminkin tuloksettomuus, näkyy vasemmistoliiton koko ajan alentuneissa kannatusluvuissa. Lisäksi samoilla ääniapajilla liikkuu vihreät, paljon paremmalla menestyksellä.
Nyt tullaan sitten tulevaan Oulun puoluekokoukseen ja siinä tehtävään puheenjohtajavalintaan. Jatkaako puolue punavihreällä linjalla vai palaako se enemmän juurilleen?
Laitavasemmiston plustulokset tulivat siis vuosina 1991 ja 1995, Claes Anderssonin johtajakaudella. Poliittinen tilanne muistutti etenkin 1995 nykyhetkeä: keskustajohtoinen porvarihallitus harjoitti kovaa politiikkaa ja otti yhteen ammattiyhdistysliikkeen kanssa.
Ainakin tällä hetkellä Sipilän hallituksen politiikka näyttää satavan sosiaalidemokraattien laariin kun taas vasemmistoliiton gallupkäyrä ei ole otollisesta poliittisesta tilanteesta huolimatta kääntynyt nousuun. Lisäksi SDP:n yhteydet SAK:laiseen ay-liikkeeseen ovat paljon vahvemmat kuin vasemmistoliitolla.
Laitavasemmistolla on perinteisesti lujat juuret pohjoisessa. Laajemmassa katsannossa olisi pohjoisen etu, että täältä olisi muitakin puoluejohtajia kuin Sipilä.
Eli: siitä vaan kisaan mukaan Katja Hänninen Raahesta, Hanna Sarkkinen Oulusta ja etenkin Merja Kyllönen Suomussalmelta!