Kenties Korean tasavallan 49 miljoonan asukkaan joukosta löytyy edes joku, joka muistaa vuoden 1988 ja pellavapäisen suomalaisjätin.
Keihäänheittäjä Tapio Korjus hoiti homman kotiin tyylikkäästi. Olympiavoitto irtosi viimeisellä heitolla, vain 16 sentin marginaalilla Jan Zeleznyyn. Heti kisan päätyttyä Korjus harppoi Soulin olympiastadionin toiseen päätyyn ja kävi kättelemässä korealaisen toimitsijan. "Hyvin mitattu", Korjus kiitteli.
12 vuotta myöhemmin Korean niemimaalla maalattiin toisenlaista Suomi-kuvaa. Janne Ahonen tolskasi peruuntuneen kisan jälkeen yöelämässä niin, että poliisi iski virkavaltaa paenneen mäkimiehen rautoihin. Lentokentällä virkailija läksytti öykkärin vielä erikseen ja antoi ymmärtää, että Etelä-Korean portit ovat sulkeutuneet Mr. Ahoselta lopullisesti.
Tulevina päivinä Suomea edustaa Daegussa 12 yleisurheilijan minijoukkue. Vain harvat, monien mielestä olemattomat, signaalit viittaavat siihen, että sinivalkoiset värit voisivat nousta massasta esiin urheilullisilla ansioilla.
Toisen ääripään -- mallia Ahonen tai keihään valintasotkut à la Urheiluliitto -- näytöillä tullutta julkisuutta ei kaipaa Daegussa kukaan.
Helsingin EM-kisojen lähestyessä uusille tähdille on tilaus. Varsinkin, kun nykyisten tähtien ura on kääntynyt laskusuuntaan.
Tero Pitkämäki, Olli-Pekka Karjalainen ja Jukka Keskisalo ovat kaukana parhaasta tasostaan. Siksi SUL:n nokkamiehet joutuvat myöntämään lisää epämiellyttäviä totuuksia.
Sen, että Suomi on luisunut yleisurheiluperheen lilliputtien joukkoon. Ja sen, että Suomessa hukataan yhä käsittämätön määrä lahjakkuuksia, joilla olisi potentiaalia menestyä myös aikuisten arvokisoissa.
Keihäänheittäjä Ari Mannio on harvinainen poikkeus: junioreiden MM-mitalisti (2006), joka tavoittelee nyt menestystä aikuisten MM-kisatasolla. Uusiakin talentteja on tulossa. Toivoa sopii, etteivät juoksija Ella Räsänen ja keihäänheittäjä Sanni Utriainen katoa samaan mustaan aukkoon, joka on imenyt kymmenittäin 16--20-vuotiaita lupauksia.
Eppu Normaali laulaa urheiluhullusta. Veikkauksen toimitusjohtajan Risto Niemisen mukaan oikea määritelmä suomalaiselle penkkiurheilijalle on menestyshullu.
Voimme vaatia Daeguun matkanneilta suomalaishuipuilta menestystä, vähintään venymistä oman suorituskyvyn äärirajoille. Samalla on hyvä muistaa, mitä menestys vaatii.
Oikeassa urheilumaassa -- ei, Suomi ei ole sellainen -- aikuiset eivät tyrmää lasten ammattiurheiluhaaveita, jotka on raapustettu äidinkielen ainevihkoon koukeroisella käsialalla ja suurin toivein. Suomalainen huippu-urheilija tarvitsee rahaa sekä muita resursseja, mutta myös ja ennen kaikkea ympäröivän yhteiskunnan varauksettoman hyväksynnän ja tuen.