Kirjoittaja kuulu Kalevan nuorten kirjoittajien ryhmään.
Tänään isät saavat lahjoja. Lapset tekevät kortteja. Lauletaan onnea. Ollaan yhdessä. Kuinka söpöä.
Ymmärrän kyllä, että lahjoittaminen on rutiini juhlapäivinä, ja että lahjoittamatta jättäminen voidaan tulkita välinpitämättömyydeksi. Mutta voihan sitä itsekseen pohtia, tarvitaanko tavaraa tunteiden näyttämisen välikappaleeksi.
Tarvitaanko ylipäätään erityistä päivää, jolloin pitää muistaa läheisiä?
Jos lahjan osto tuntuu velvollisuudelta, voidaan miettiä onko siinä järkeä. Varmasti paljon mieluisampaa olisi läheisyys ja sopu arkena kuin mielistely yhtenä päivänä.
Lahjan voi nähdä myös positiivisena asiana, niin kuin monet sen näkevätkin. Kun kaikki on kunnossa muulloinkin, lahjan antaminen on ihan mukava tapa ilahduttaa läheistään. Silloin se on ystävällinen ele, kunhan muistaa, ettei lahjan tarkoitus saa olla oman omatunnon huijaaminen, hyväksynnän hakeminen tai muu kauniin eleen merkitystä vääristävä tavoite.
Lahjoittaminen on kaunista, mutta paketti on vain ylimääräinen ilon tuoja. Ei siis mikään välttämättömyys.
Mielestäni tavaroita mukavampia isänpäivärutiineja ovat kakun leipominen, yhteinen ateria ja mahdolliset yhteiset harrastukset. Joka päivä on syötävä, mutta oikeaan juhlatunnelmaan ei todellakaan pääse mikroruoalla. Kun tarjoilut tehdään porukalla, ei tarvitse alkaa keksiä ylimääräistä tekemistä. Ja mikä parasta, kaikki saavat purtavaa, joka on tehty ajatuksella.
Isänpäivää voi viettää monella tavalla. Kukin tekee asioita mielensä mukaan.
Joskus minäkin ostin tavaraa. En enää. Enkä ennenkään kovin paljoa. Ei isä niillä mitään loppujen lopuksi tee. Isillä on rahaa ostaa itse tavaransa.
Olen nykyään sitä mieltä, että paras tapa muistamiseen on yhteinen aika. Tapa, jolla aikaa viettää on toissijaista.
Eri perheet pitävät eri asioista. Minä poltan kynttilää.