Lähi-itään on syntynyt nopeasti muuttuva ja arvaamaton tilanne. Se voi johtaa syvenevään kriisiin, mutta voi avata myös aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Israelin ja Palestiinan välit ovat pitkään näyttäneet täysin lukkiutuneilta. Rauhanprosessi on ollut pysähtynyt, keskusteluyhteys poikki ja väkivalta jatkuvaa.
Nyt Lähi-idän asetelmat ovat äkkiä lähteneet liikkeelle tavalla, jonka lopputulosta on mahdotonta kunnolla ennakoida. Näyttämön pääpelurit ovat Israelin pääministeri Ariel Sharon, palestiinalaisten presidentti Jasser Arafat ja Yhdysvaltain presidentti George W. Bush, eikä kenenkään tulevaisuudesta voi sanoa mitään varmaa.
Kulunutviikko on todistanut kahta suuren luokan muutosta Lähi-idässä, ja kolmas saattaa olla edessä. Ariel Sharon ajoi Israelin parlamentissa läpi suunnitelman Gazan siirtokuntien purkamisesta, Jasser Arafat siirtyi Pariisiin sairaalahoitoon vakavasti sairaana, ja ensi viikolla äänestetään Yhdysvaltain presidentistä.
George W. Bushin hallinnon suhde Israeliin on ollut äärimmäisen läheinen, ja presidentin vaihtuminen toisi väistämättä jonkinlaisen muutoksen. Liittolaisuussuhde sinänsä ei horjuisi, mutta nykyinen ehdoton tuki kaikelle mitä Israel tekee tuskin jatkuisi.
Joka tapauksessa Washingtonin päähuomio on nyt vaaleissa ja niiden jälkipelissä. Israel on pois valokeilasta juuri suurten tapahtumien hetkellä.
Israelin parlamentin hyväksynnästä on vielä pitkä askel siihen, että maa todella ryhtyisi purkamaan Gazan siirtokuntia. Enemmistö kansasta on ajatuksen takana, mutta kiihkeitä vastustajia on riittämiin. Hallituksen rivit ovat jo repeilleet, ja lisää voi olla tulossa.
Gazan siirtokunnat ovat selvästi laittomia ja niiden suojelu syö Israelin resursseja. Siirtokuntien purku on rauhanprosessin selvä edellytys. Silti edessä voi olla tilanne, jossa Israelin armeija joutuu tunkeutumaan palestiinalaisalueelle tyhjentääkseen siellä juutalaissiirtokuntia, joiden asukkaat vastustavat yritystä voimakeinoin. On varmaa, että sellainen näky repisi Israelia sisäisesti.
Sharon oli ennen yksi koko siirtokuntapolitiikan pääarkkitehdeista. Hän on kääntänyt Gazan suhteen kelkkaansa, mutta poliittinen hinta siitä on arvaamaton. Edessä voi olla kansanäänestys tai uudet vaalit.
Samaan aikaan palestiinalaisalueille on auennut poliittinen tyhjiö. Arafatin todellinen valta on jo pitkään ollut vähäinen, mutta nimenä hän on selvästi yli kaikkien muiden. Arafat on ollut Palestiinan symboli, jota Israel on pitänyt pitkään suljettuna päämajaansa.
Nyt Israelilla riitti ymmärrystä päästää vakavasti sairas Arafat lähtemään sairaalahoitoon Pariisiin. Juutalaisvaltio ei halunnut ottaa niskoilleen syytä palestiinalaisten johtajan mahdollisesta poismenosta. Arvaamattomia tekijöitä on muutenkin riittämiin.
Arafatille ei ole itsestään selvää seuraajaa, eikä sellaista myöskään voida valita niin kauan kuin ei ole varmuutta, palaako Arafat vielä poliittiselle näyttämölle. Toisin sanoen Palestiinassa ei ole ketään, jolla olisi auktoriteettia edustaa palestiinalaisia. Kilpailu vallasta on väistämätöntä, ja siinä ovat mukana myös väkivaltaa kannattavat ääriryhmät.
Kehityksen suunta juuri nyt on täysin auki. Lopputuloksena saattaa olla kasvava kaaos, mutta nopeat muutokset saattavat synnyttää tilaisuuden myös jonkinlaiseen uuteen alkuun. Tärkeintä olisi välttää tilanne, jossa sekä Israel että Palestiina ajautuvat yhä enemmän omien äärimmäisyysryhmiensä panttivangeiksi.