Miksi Ouluun raijataan kulahtaneita 1980-luvun hevareita, kysytään. Syystäkin. Mutta lauantai-ilta Club Teatrialla osoitti, etteivät asiat aina ole noin yksinkertaisia. Kyllä kokenutkin yhtye voi soittaa ruudikkaasti eikä ikääntyminen välttämättä merkitse herpaantumista, ei edes nuoruutta palvovassa rock and rollissa.
Katsokaa vaikka yleisimmän arvauksen mukaan 1942 syntynyttä Ronnie James Dioa. Tässä meillä on raskaan rockin legenda, joka 63-vuotiaana ei ole enää varsinainen nuorison villitsijä, mutta yksi heavyn vakuuttavimpia solisteja hän yhä on.
Lauantaina Oulussa Dion aloitusnumero Rainbowin Tarot Woman kurkotti kolmen vuosikymmenen päähän, ja lähes yhtä kaukaa ammensi toisena kuultu Voodoo, muisto Ronnie Jamesin Black Sabbath -ajoilta.
Pelin henki tuli selväksi heti kättelyssä. Suurella volyymilla raskasta heavya paukuttanut bändi koostui tekijämiehistä. Dion ääni on säilynyt ainutlaatuisen vahvana.
Vastikään ryhmään liittynyt kitaristi Doug Aldrich kepitti vatsalihakset piukkana erinomaisella liukkaudella. Metalliveteraani Rudy Sarzo oli komeatukkainen, showelkeet hallitseva basisti.
Lujalyöntisen Simon Wrightin viiden minuutin rumpusoolo tarjosi, jos ei suurta nautintoa, niin ainakin Diolle tervetulleen hengähdystauon. Kosketinsoittaja Scott Warrenin mieleenpainuvin suoritus oli tämän kasvoilleen loihtima ylimielinen virnistys.
Holy Diver -kiertueensa Teatrialle tuoneen Dion ohjelmiston ainoa tuore kappale oli keskiverto The Eyes. Muuten kuultiin tuttuja, ja reaktioista päätellen 2 200-päisen yleisön mieleisiä Dio-klassikkoja: Stand Up And Shout, Holy Diver, Don't Talk to Strangers, Rainbow in The Dark.
Toinen Sabbath-numero Heaven and Hell nosti lopussa tunnelman huippuunsa. Man on The Silver Mountain, Long Live Rock'n Roll ja Last in Line täydensivät vakuuttavan, mutta loppua kohden ei-Dio-uskovaisen korvissa hieman puuduttavaksi käyneen esityksen.
Kolmen bändin illassa keskimmäisenä soittaneen Uriah Heepin ajankohtaisuudesta kertoo se, että bändin vieraillessa ensi kertaa Oulussa 1984, moni piti bändiä pieruiluna jo tuolloin.
Teatrialla Uriah Heepin voima lepäsi odotetusti kappaleissa Gypsy, Easy Livin' ja Lady in Black sekä kitaristi Mick Boxin mutkattomassa lavapersoonassa. Soiton lomassa Box nikkaa silmää, näyttää peukkua ja tervehtii yleisöä kuin ainakin mies, joka näyttää viihtyvän ammatissaan.
Yleisöön vauhtia pumpanneen solistinsa Bernie Shawn johdolla Uriah Heep sotki settiinsä sen verran uutta materiaalia, että homma ei lipsahtanut aivan nostalgiapommiksi. Between Two Worlds oli ihan kelpo esitys, mutta kun rinnalla kuultiin esimerkiksi kolmen vuosikymmenen takainen Return to Fantasy, ei voittajasta ole epäselvyyttä.
Asia yllätti positiivisesti siihen nähden, että kyseessä on yksi monista 1980-luvulla alkunsa saaneista superkokoonpanoista, jonka ryhmitys on sittemmin vaihtunut vähemmän superiksi.
Solisti-basisti John Payne osoittautui kelpo keulakuvaksi AOR:n ja kevyesti progressiivisen hard rockin parissa musisoineelle Asialle.
Taitojaan väsymättä esitellyt kitaristi Guthrie Govan unohti soolojen tiimellyksessä, että suljettuun suuhun ei lennä kärpäsiä.
