Haukiputaan Keiskan koulu löytyy Oulun kaupungin Perlaconin listalta.
Eli siltä pelätyltäkin listalta ehdotuksia, joista kaupunki voisi karsia säästääkseen 50 miljoonaa euroa.
Keiskan koulun lisäksi listalta löytyvät Sanginsuun ja Pikkaralan koulujen lakkauttaminen.
Talousselvitys on ehdotus, mutta on saanut jälleen kyläkoulujen lähistöllä asuvat varpailleen ja puolustusasemiin.
Mihin on kadonnut lähikouluperiaatteen arvostus?
Kansalaisaloite pienten koulujen puolesta kerää parhaillaan nimiä, mutta mihin se riittää?
Olen Keiskan kyläkoulun kasvatti.
Koulu on aiemminkin taistellut olemassaolostaan, ja joka kerta taistelu saa alueella asuneen ja koulun käyneen hätkähtämään – niin surullisia aikeita!
Neljä ensimmäistä kouluvuottani kuljin Keiskan koulussa.
Parasta pienessä koulussa oli yhteisöllisyys. Alle sadan oppilaan koulussa kaikki koululaiset ja opettajat tunsivat toisensa vähintäänkin nimeltä.
Yhteistyö koteihin oli tiivistä ja vanhemmat osallistuivat milloin minkäkin kylätapahtuman järjestämiseen, koulun kentällä oli rusettiluistelua ja monenlaisia iltatapahtumia.
Ainutlaatuista oli myös luonnonläheisyys: viereisellä pellolla hiihdettiin hiihtokilpailuja, pienessä metsässä suunnistettiin ja koulumatka oli turvallinen pieniä teitä pitkin.
Ei ollut oppilailla tietoakaan opettajia pakoilevista sätkää polttavista koululaisista, jotka olivat normaali näky suurempaan kouluun, yläasteen lähettyville siirryttäessä.
Koen, että me keiskalaiset kasvoimme ”turvallisessa kuplassa” kaukana suurista satojen oppilaiden kouluista, idyllisessä ja terveessä koulurakennuksessa luonnonläheisyydessä.
Vastaavaa pientä koulua ja yhteisöllisyyden tunnetta toivoisin omille lapsilleni, mutta kaupungin vahtaamien lukujen valossa haave tuntuu tulevaisuudessa yhä kaukaisemmalta.