Oppositioon jääminen ei ole politiikassa koskaan mukavaa, vaikka kuinka toistelisi presidentti Urho Kekkosen sanoja, että isänmaata voi palvella myös oppositiosta.
Huhtikuun vaalien jälkeen tätä uutta roolia joutuu eniten opettelemaan kykypuolueeksi joskus kutsuttu kokoomus.
Puolue on viheliäisessä tilanteessa. Se ensinnäkin neuvotteli pitkään pääsystä pääministeri Antti Rinteen (sd.) hallitukseen ja ilmeisesti ajatteli hyväuskoisesti, että tie hallitukseen olisi auki. Toisin kävi, sillä Rinne halusi ja sai kumppaniksi historian huonoimman vaalituloksensa tehneen keskustan.
Lisäksi kokoomus on vasta toiseksi suurin oppositiopuolue, perussuomalaisten jälkeen. Kolmanneksi puolue oli jo ehtinyt tottua hallitusvaltaan: vuoden 1987 jälkeen kokoomus oli tätä ennen opposition jäähypenkillä vain kerran, vuosina 2003–2007, Matti Vanhasen (kesk.) ykköshallituksen aikana.
Pystyäkseen nousemaan johtavaksi oppositiovoimaksi kokoomuksen täytyisi tehdä niinistöt. Viime vaalikauden alkupuolella Rinteen johtama SDP, suurin oppositiopuolue, jäi vihreiden ja etenkin Ville Niinistön jalkoihin. Tilanne muuttui vasta kun SDP alkoi nousta gallup-ykköseksi ja Niinistö väistyi vihreiden johdosta.
Perussuomalaisilta on odotettavissa kovasanaista poltetun maan oppositiopolitiikkaa.
Kokoomuksen on valittava, aikooko puolue myötäillä perussuomalaisia. Tuskin. Puolue voisi vetää 1980-luvulla puoluetta johtaneen Ilkka Suomisen aikana noudatettua oppositiotyyliä. Sen ydin oli, että se mitä hallitus teki oli oikeansuuntaista mutta riittämätöntä. Tuskin näinkään.
Kokoomuksen oppositiolinja on hakusessa myös siksi, että puolue siirtyi eduskuntavaaleissa pari piirua oikealle. Puolueen ääniharavoita olivat sen oikealla laidalla olevat Antti Häkkänen ja Elina Lepomäki.
Tiistaina eduskunnassa käyty räväkkä keskustelu osoitti ainakin, ettei kokoomus aio peesata perussuomalaisia ja että puheenjohtaja Petteri Orpo pärjää sanavalmiudessa.
Jäänti oppositioon näppejä nuolemaan on joka tapauksessa kova paikka puolueelle, joka on istunut hallituksessa tiiviimmin kuin mikään muu puolue sitten vuoden 1987.
Ennen vuotta 1987 oppositiopenkki tuli kokoomukselle sitäkin tutummaksi. Puolue oli paitsiossa yhtäjaksoisesti kokonaista 21 vuotta, koska sitä ei pidetty Kekkosen vallan vuosina idän suuntaan ulkopoliittisesti hovikelpoisena. Puolue kyllä sai vaalivoittoja, mutta hallitusovi ei auennut.
Niin kauan kuin Orpo jatkaa johdossa, suunnanmuutokset eivät ole varmaankaan jyrkkiä. Kysymys kuitenkin kuuluu, voiko puolueoikeiston paine kasvaa niin suureksi, että linjaa, ja jopa Orpo, vaihdetaan. Oikeammalle siirtymisessä uhkaisi kuitenkin kannatuksen sulaminen politiikan keskikentällä.
Luuta on jo alkanut lakaista kokoomuksen johtopaikoilla. Puoluesihteeri Janne Pesonen menee vaihtoon, ja myös kokoomuksen eduskuntaryhmää johtanut Kalle Jokinen jäi pois. Samaten puolueen tunnetuimpiin kasvoihin kuuluva ryhmän varapuheenjohtaja Ben Zyskowicz jäi rivimieheksi.
Henkilövaihdoksilla kokoomus pyrkii luomaan nahkaansa uudelleen. Orpo perusteli vaihdoksia sillä, että oppositioasema edellyttää uudenlaista asennoitumista. Ne voi nähdä myös puoluekenraalin vetona turvata omaa asemaansa uhraamalla luutnantteja.
Oppositioon ja vielä sen kakkospuolueeksi jäännistä seurasi sekin, että kokoomus ei saanut edustajaansa eduskunnan puhemiehistöön. Sen sai suurin oppositiopuolue perussuomalaiset, joka olisi halunnut itselleen toiseksi suurimpana puolueena puhemiehen paikan.
Orpo sanoi pian vaalien jälkeen, että puhemiehen paikka kuuluu perinteisesti toiseksi suurimmalle hallituspuolueelle. Orpon ajatus kulki varmaan niin, että tuo toiseksi suurin hallituspuolue olisi kokoomus.
Kun puhemiehen paikka meni sitten toiseksi suurimmalle hallituspuolueelle eli keskustalle, ääni Orpon kellossa vaihtui.
"Tämä ei ole demokratian ja parlamentarismin hengen mukaista. En minä mitään uhriutumista ala harrastaa, mutta totean vaan, että minusta tämä oli aika härski temppu", Orpo sanoi Ilta-Sanomissa.
Kannan muuttamista näin sujuvasti voisi kuvailla samalla ilmaisulla.