Kolumni

Kuo­le­man puolue ja im­mu­ni­tee­tin ta­lous­tie­de

Koronaviruksen leviämisen estämiseksi on otettu käyttöön kovat eristystoimet: ihmiset ovat lakanneet kättelemästä ja halaamasta ja alkaneet viettää aikaa omissa oloissaan.

Antti Ronkainen on poliittisen talouden tutkija Helsingin yliopistossa.
Antti Ronkainen on poliittisen talouden tutkija Helsingin yliopistossa.
Antti Ronkainen on poliittisen talouden tutkija Helsingin yliopistossa.
Antti Ronkainen on poliittisen talouden tutkija Helsingin yliopistossa.

Koronaviruksen leviämisen estämiseksi on otettu käyttöön kovat eristystoimet: ihmiset ovat lakanneet kättelemästä ja halaamasta ja alkaneet viettää aikaa omissa oloissaan. Ravintolat ja rajat on laitettu kiinni, ulkonaliikkumiskieltoja on julistettu ympäri Eurooppaa. Seisauksen aiheuttaman epävarmuuden takia pörssit ovat romahdelleet, valtiot ovat jakaneet yritystukia ja joissain maissa myös ihmisille ilmaista rahaa. Lisäksi keskuspankit ovat pumpanneet markkinoille tuhansia miljardeja nopeudella.

Eristys otettiin käyttöön nopeasti, mutta niiden purku tulee olemaan hitaampaa. Vaikeus liittyy siihen, että korona leviää kulovalkean tavoin, eikä tautia vieläkään kunnolla tunneta. Toisaalta mitä kauemmin eristystoimet kestävät, sitä syvempi taloudellinen taantuma.

Vaikka sosiaalista eristämistä aletaan nyt purkaa, yhteiskunta tuskin normalisoituu ennen immuniteettia. Riskiryhmät ovat eristyksissä, ihmiset eivät uskalla liikkua eikä joukkotapahtumia voida sallia pitkään aikaan.

Immuniteetti voidaan saavuttaa joko rokotteella tai taudin riittävällä sairastamisella.

Rokotteen valmistukseen on varattu suuret resurssit, mutta valmistumiseen liittyy suurta epävarmuutta. Jo nyt rokotteesta on tullut suurvaltapolitiikan jatke ja siksi myös Euroopalla on oltava valmius tuottaa rokote itsenäisesti. Suomen tulisi varmistaa, että maskigaten virheet ja kilpailu eivät toistu farssina, jos rokote joskus saadaan aikaiseksi.

Jos rokotteen valmistukseen menee yleisesti odotetut 1,5 vuotta, immuniteetin hankkiminen pelkästään sairastamalla olisi hidasta, epävarmaa ja riskiryhmille lohdutonta. Niinpä eristyksen purkamisessa ei ole kyse pelkästään immuniteetista, vaan ennen kaikkea siitä, miten koronakriisin aiheuttamia sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia pyritään hoitamaan.

Talouden luvut tulevat olemaan lähikuukausina synkkää luettavaa. Kiinan ja Yhdysvaltain yskiminen vähentää vientiä ja Euroopan omat eristystoimet syventävät taantumaa. Työttömyys ja velkaantuminen tulevat kasvamaan ja koronakriisin verrokkia haetaan jo tässä vaiheessa 1930-luvun suuresta lamasta. Yhdessä eristys ja taantuma tulevat kärjistämään ennennäkemättömällä tavalla eriarvoisuutta ja sosiaalisia ongelmia. Perustelut purkamiselle ovat vahvat.

Toistaiseksi suuri osa valtioiden tukipaketeista on ollut yritystukia. Valtiot joutuvat ottamaan yritysten kuluja ja velkoja vastuulleen, sillä konkurssiaallot pyritään välttämään.

Jos konkurssiaaltojen lisäksi halutaan välttää esimerkiksi 1990-luvun virheet ja laman lapset, rahaa pitää olla myös varhaiskasvatukseen, terveydenhuoltoon, kouluihin, mielenterveyteen, sosiaaliturvaan.

Exit-strategioiden ja retoriikan lisäksi onkin syytä kiinnittää huomiota eri tukien määriin. Kyseessä on arvovalinnat siitä, mitä yhteiskunnassa ylipäätään pidetään tärkeänä.

Koronakriisi on erityisen viheliäinen, koska se pakottaa jatkuvasti valitsemaan rahan ja hengen väliltä. Eristyksessä vastakkain ovat talous ja ihmishenget. Elvytyksessä vastakkain ovat yritystuet ja ihmisten tukeminen. Jälkihoidossa vastakkainasettelu tarkoittaisi julkisen talouden leikkauslistoja sekä palkkojen ja työsuhteiden heikentämistä.

Äärimmillään vastakkainasettelut tulevat esiin kuoleman puolueen esiinmarssina, joka asettaa aina talouden ihmisen edelle.

Toistaiseksi vallassa olevien kannatus on noussut ja populistien laskenut. Purkamisen kestäessä poliittiset mielialat voivat kuitenkin elää nopeasti. Jo nyt EU-vastaisuus on kasvanut voimakkaasti esimerkiksi Italiassa.

Tästä johtuen pidän kuoleman puolueen nousua epätodennäköisenä. Jos historiallisen taantuman ja sosiaalisen iskun päälle aletaan leikata ja säästää ihmisten toimeentulosta, populismista ja autoja polttavista keltaliiveistä tulee Euroopan politiikan valtavirtaa.

Koronakriisi asettaakin syvemmän filosofisen ja moraalisen kysymyksen: jos yhteiskunta ei kestä talouden puoliteholla käymistä vaan vaatii jatkuvasti ihmisen ja talouden asettamista vastakkain, eikö talousjärjestelmämme ole jotain vikaa?

Jos virukseen ei saada aikaiseksi rokotetta, edessä on vieläkin suuremmat mullistukset. Tämä vaikuttaisi ihmisten liikkumiseen ja kohtaamiseen, mutta myös mylläisi palvelusektoria, kulttuuria ja urheilua. Palveluvetoiselle lännelle tämä olisi eksistentiaalinen kriisi.

Erityisen vaikeaa tuleekin olemaan niillä, jotka haluavat n koronakriisiä edeltäneeseen “normaaliin”. Vallinneita käsityksiä joudutaan miettimään uusiksi. Eivätkö esimerkiksi valtio ja velka ole erityisen käteviä koronakriisin kaltaisessa poikkeustilassa?

Vaikka 1990-luvulta lähtien on puhuttu sosiaalidemokratian kuolemasta, pohjoismainen hyvinvointivaltio voi olla lopulta malli muulle maailmalle.

Antti Ronkainen on poliittisen talouden tutkija Helsingin yliopistossa.