Vaikeat uudistukset tehdään Suomessa vasta viimeisen pakon edessä. Tosiasioiden tunnustaminen on vaikeaa, vaikka seinä tulisi vastaan. Jo pitkään on tiedetty, että nykyinen kuntarakenne ei vastaa uusiin haasteisiin. Eräät kansalaisille lakisääteisesti kuuluvat palvelut ovat niin kalliita, että pienimmät kunnat eivät kykene niitä järjestämään. Kuntia pitää koota suuremmiksi yksiköiksi.
Nyt ajankohta olisi erityisen otollinen. Lähivuosina kunnista siirtyy paljon väkeä eläkkeelle. Jos muutamia vuosia odotellaan, kunnat ehtivät pestata lähtijöiden tilalle uutta väkeä. Kuntauudistuksen tulee merkitä myös tehokkuuden lisäämistä. Kohtuutonta on, jos muutos tehdään säilyttäen byrokratian määrä entisellään puhumattakaan, että se vain kasvaisi.
Onko sitten vaihtoehtoja kuntien vähentämiselle? Yhteistyö auttaisi jotakin. Auttaisi, jos toimisi. Vaan kun ei toimi. Terveyskeskukset käyvät esimerkiksi. Aluksi ne olivat usean kunnan yhteisiä. Puuha kävi kuitenkin niin takkuiseksi, että siirryttiin kuntien omiin yksiköihin. Syntyi suuri määrä liian pieniä, yhden tai parin lääkärin terveyskeskuksia.
Vanhusten hoitoakin on kokeiltu yhteistyönä. Riidoiksi sekin meni. Vain saman kunnan sisällä pystytään tekemään päätöksiä, joiden ei voi epäillä hyödyttävän liiaksi naapuria.
Terveydenhoidossa vaaniikin suuri epätasa-arvon vaara. Erikoissairaanhoidossa on monesti kyse elämästä tai kuolemasta. Joissakin pienissä kunnissa joudutaan viivyttelemään jopa kohtalokkaasti päätöstä maksusitoumuksesta. Yhden kuntalaisen välttämättä tarvitsema kallis hoito voi uhata koko kunnan taloutta. Jossakin toisaalla vastaavaan hoitoon ohjaaminen on rutiinia.
Monissa muissakin palveluissa laatuerot ovat huomattavia kuntien koosta riippuen. Niin on vaikkapa kirjastopalvelujen laita. Tätä kovaa tosiasiaa on pyritty torjumaan teettämällä tutkimuksia, joiden mukaan pienet kuntayksiköt ovatkin tehokkaita ja kuntalaisille läheisiä. Läheisiä ne ovatkin. Kaikki tuntevat kaikki. Mutta pienen yksikön kassa on pieni. Ei siitä mihinkään pääse.
Maan jakamista 20 aluekuntaan esittivät kuntaministeri Hannes Manninen ja hänen alaisuudessaan uudistusta selvitellyt projektipäällikkö Jukka Peltomäki. Nykyiset 432 kuntaa jäisivät elämään joitakin paikallisia tehtäviä varten. Tehtäväjako on epäselvä. Suuri vaara on, että sellaisena se pysyisikin pitkän aikaa.
Verotusoikeus olisi vain aluekunnalla. Se on oikein. Uusia veroportaita ei tarvita. Suomalaisilla on maksamista kahdellekin portaalle. Kuinkahan sopuisasti aluekunnan rahanjako "vaakunakuntiin" sujuisi?
Poliittinen yksimielisyys suunnasta on merkittävää: verottavia kuntia pitää vähentää. Siihen yksituumaisuus pysähtyy. Oikeasta kuntamäärästä vallitsee lavea kiista. Mannisen ohella useimmat keskustalaiset päättäjät havittelevat maakuntien kokoisia yksiköitä. Kokoomuksen mielestä 80 - 120 kuntaa olisi oikea määrä. Demareissa näytään ajattelevan samaan suuntaan, olkoon demaritaustainen Peltomäki mitä mieltä tahansa. Kuntaliiton toimitusjohtaja Risto Parjannekin puhui tiistaina työssäkäyntialueeseen pohjaavan kuntajaon puolesta.
RKP:lle ei oikein kävisi mikään muutos, joka voisi sekoittaa kielialueita. Vihreät hurraavat idealle 20 aluekunnasta. Vasemmistoliitto on asiasta monta mieltä.
Ruotsissa kuntauudistus tehtiin aikapäiviä sitten. Tanskassa se on vireillä. Meillä vasta keskustellaan. Juututaanko inttämiseen liian pitkäksi aikaa? Päätöksiä tarvitaan ennen kuin kunnat jakaantuvat lopullisesti kahteen luokkaan. Niihin, joissa väestö ikääntyy ja niihin, joissa aktiiviväestö lisääntyy.
Nyt otetaan mittaa poliittisten päättäjien osaamisesta ja uskalluksesta.