Joronen istuskeli Mairen kesämökin terassilla aurinkovarjon alla. Lasissa oli loiva gintonic ja savustuspöntössä tuoksui paikalliselta kalastajalta ostettu siika. Jääkaapissa oli viilenemässä pullo saksalaista valkoviiniä. Pienellä pöydällä odotti Mauri Sariolan Susikoski-trilogia.
Joronen ei vielä muutama vuosi sitten voinut kuvitella poistuvansa Helsingistä edes kesälomalla. Hän oli katujen kasvatti. Pakko oli kuitenkin myöntää, että Maire oli tuonut elämään ryhtiä ja aivan uusia asioita.
Vieläkin huvitti lavatanssikeikka Orivedellä. Siitä oli KRP:ssä syytä olla hiljaa. Joronen oli kunnallisvaaleissa luonut itsestään mielikuvan ikääntyvien peruskundien puolustajana. Siihen imagoon valssin veivaaminen landella sopi kovin huonosti.
Ajatukset palasivat väkisin Sini Sandrenin murhaan. Professori Martti Karhu oli vangittu heti ensimmäisen kuulustelun jälkeen. Mies ei ollut tekoa myöntänyt, mutta hän oli selityksissään kovin heikoilla, erityisesti kun oli saatu todennettua, että murha-aseena käytetty rautatanko oli peräisin Karhun kakkosasunnon remppatyömaalta.
Olisi voinut olettaa, että kansantaloutta opettava professori olisi käynyt ankaraan taistoon poliiseja vastaan. Mutta ei, Karhu oli hiljainen ja vetäytyvä. Hän kiisti murhan, mutta ei jaksanut etsiä aukkoja tutkijoiden esittämiin väitteisiin, eikä halunnut asianajajaa tuekseen.
Jimmy Salminen ja Roni Haukka olivat päässeet vapaalle jalalle ja heistä oli ilmestynyt jo Seiska-lehden haastattelu. Pojat olivat kertoneet kovista kokemuksistaan, mutta olivat luvanneet jatkaa taisteluaan oikeudenmukaisemman Suomen puolesta.
Joronen ei jaksanut olla vihainen. Salmisen ja Haukan kaltaisia nuoria miehiä tapasi poliisin työssä yhä useammin. Heillä ei ollut usein oikein mitään: ei perhettä, ei koulutusta, eikä juuri älyäkään. Tulevaisuuden ennuste oli onneton.
Mutta murhaajaksi Nekalan Natsien vähäveikoista ei sentään ollut. Tutkintavankilan ankeudessa istui professorimies, jonka syyllisyydestä oli kova näyttö. Korkea virka ja pitkät opinnot eivät taanneet harkintakykyä silloin kun mustasukkaisuus tai muu sairaalloinen luonteenpiirre otti vallan.
Joronen laski olkihattunsa silmilleen ja antoi nukkumatin tulla. Sandrenin juttu jatkui unessa pomppien ihmisestä toiseen. Torppa, Karhu, Hermansson, Rudanko, Vanhatalo… Joronen hätkähti hereille: PERKELE.
-Mitä sinä Matti huudat? Oletko saanut auringonpistoksen.
-Minun täytyy päästä mantereelle.
-Ensin syödään.
-Ei kun aivan heti.