Joronen istui Oulun poliisilaitoksen pienessä kuulusteluhuoneessa. Siellä tuoksui hiki. Elokuvissa ja kirjoissa poliisi asioi valkokaulusrikollisten kanssa, mutta oikeassa elämässä kuulustelupenkissä istuivat moniongelmaiset, elämästä tipahtaneet miehet, joiden henkilökohtainen hygienia ei ollut parasta mahdollista A-luokkaa.
Joronen tutki pienen muovikelmun sisältöä. Siihen oli koottu Sandrenin saama vihaposti. Osa törkymeilaajista oli osannut hoitaa homman niin taitavasti, että heidän jäljilleen ei ollut päästy. Osa oli lähettänyt postia myöhään illalla perjantaipullon vahvistamana. Heidän joukossaan oli kolme kunnanvaltuutettua, jotka olivat olleet kovin häpeissään poliisin otettua yhteyttä.
Joronen oli jo ajatellut perua Oulussa käynnin, mutta edellisenä päivänä paikallispoliisi oli napannut nuoren miehen, jonka viestissä hienostohutsu Sandren oli toivotettu tervemenneeksi takaisin Etelä-Suomeen. Kaveria kuulusteltaessa oli käynyt ilmi, että hän toimi Suomen Pelastajat Oulussa- nimisessä porukassa. Sama perusnimi, jota Kalervo Juustin porukka käytti Tampereella.
Siilitukkainen järjestyspoliisi toi Jonipetteri Karvosen kuulusteluhuoneeseen. Nuoren miehen kasvoilla oli uhmakas ilme. Saattajan poistuttua Joronen aloitti.
-Minä olen ylikonstaapeli Matti Joronen keskusrikospoliisista. Tämä ei ole virallinen kuulustelu, mutta jos hiukankin ajattelet omaa etuasi, puhut totta.
Karvonen ei sanonut mitään.
-Millainen yhteys teillä on Tampereen veljesjärjestöön?
-Mihin vitun veljesjärjestöön?
Joronen ponnahti pystyyn.
-Saatanan juippi, minä ollen olut näissä hommissa kolmekymmentä vuotta. Minulle ei puhuta noin, hän karjaisi ja löi nyrkin pöytään niin voimakkaasti että käteen sattui.
Karvonen hätkähti ja alkoi kertoa Kalervo Juustilta saaduista ohjeista lähettää Sandrenille postia. Tappajaa hänestä ei saanut millään, Karvonen oli murhailtana ollut hillumassa Oulun rotuaarilla. Joronen pyysi järjestyspoliisin hakemaan Karvosen, Oulun poliisi saisi jatkaa hänen kanssaan.
Joronen oli luvannut Mairelle illallisen ravintola Hugossa. Se sijaitsi kulttuurimesenaatti Veikko Lesosen restauroimassa kauniissa vanhassa talossa. Herkullisen näköinen korvasienikeitto oli juuri tulossa pöytään kun Jorosen puhelin soi. Soittaja oli tohtori Serttinen Kajaanista.
-Niin?
-Anna-Maija Serttinen hei. Muistan sen nimen, tai lempinimen, josta Sini puhui.
-Eli?
-Ei ollut Janne, vaan Masa.
-Masa, ei sen tarkempaa?
-Valitettavasti ei.
Joronen ei ollut varma, liikahtiko juttu eteen vai taaksepäin.