Suomalaisessa päätöksenteossa luotetaan perinteisesti viranomaisten asiantuntemukseen. Luottamus murenee kuitenkin nopeasti, kun hallinnolliset tulkinnat ja kansalaisten arki alkavat eriytyä toisistaan.
Julkisuus seuraa tiiviisti poliittisia voimasuhteita, leikkauksia ja hallitusohjelmia. Politiikan ja tavallisen ihmisen arjen välissä sijaitsee kuitenkin valtava virasto- ja valvontakoneisto, jonka soveltamisohjeet ohjaavat yhteiskuntaa usein enemmän kuin varsinaiset lait. Tähän välimaastoon muodostuu hallinnon sokea kulma: Rakenne, jossa päätökset tehdään virastoittain hyvin kapeasta näkökulmasta ilman laajempaa tilannekuvaa niiden taloudellisista kerrannaisvaikutuksista.
Tästä toimii varoittavana esimerkkinä sähköautojen akkujen ympärille syntynyt sääntely.
Terveen järjen ja aitojen kiertotaloustavoitteiden valossa olisi järkevää korjata vikaantunut akku paikallisesti hyödyntämällä purkuautoista saatuja, täysin toimivia moduuleja. Kuitenkin viranomaistulkinnoissa nämä käyttökelpoiset osat saatetaan luokitella suoraan "jätteeksi", mikä tekee korjaamisesta laillisesti tai taloudellisesti mahdotonta.
Tämä ei ole vain yksittäisen autoilijan harmitus, vaan se nakertaa suoraan yhteiskunnan veropohjaa ja taloudellista toimeliaisuutta.
Kotimainen työ ja verotulot menetetään: Kun ammattimainen, kotimainen korjaus- ja huoltotoiminta estetään virastotulkinnoilla, alalle mahdollisesti syntyvät työpaikat, yritystulot ja niistä kertyvät tuloverot jäävät toteutumatta.
Pääoma valuu ulkomaille: Kun kohtuuhintainen paikallinen korjaus estetään, kuluttajan ainoaksi vaihtoehdoksi jää joko kalliin, ulkomailta tuodun tehdasuuden akun ostaminen tai kymmenien tuhansien eurojen arvoisen auton ennenaikainen romuttaminen. Tällöin kotimainen ostovoima murenee ja pääoma pakenee maasta.
Veropohja murenee molemmista päistä: Kun arjessa toimivat markkinat halvaannutetaan ja kansalaisten varallisuutta tuhotaan tarpeettomasti, valtio menettää samalla niitä arvonlisä- ja yhteisöverotuloja, joilla julkisia palveluita pitäisi rahoittaa.
Ongelma ei ole yksittäisissä virkamiehessä, vaan järjestelmässä. Virasto katsoo asiaa oman kapean sektorinsa – kuten jätehuollon tai riskienhallinnan – läpi. Samaan aikaan päättäjät ja ministeriöt johtavat maata näiden samojen virastojen laatimien muistioiden varassa. Syntyy informaatiomonopoli, jossa kukaan ei arvioi sääntelyn todellista hintalappua kansantaloudelle.
Jos säädös osoittautuu käytännössä toimimattomaksi, sen korjaaminen voi viedä vuosia, eikä vastuuta kanna kukaan. Lopulta laskun maksavat kuluttaja ja veronmaksaja.
Poliittisen ohjauksen tulisi ulottua myös virastojen soveltamiskäytäntöihin. Sääntelyn hyödyllisyyttä on arvioitava sen perusteella, tukeeko se yhteiskunnan elinvoimaa ja veropohjaa – vai sahaako se huomaamatta poikki sitä oksaa, jolla me kaikki istumme.
Juho Mulari
Oulu