Se oli helmikuuta 1986. Kaikkien maiden kremlologeja oli liittynyt yhteen, paikkana Neuvostoliiton ulkoministeriön lehdistökeskus. Ilmapiiri kihelmöi, kun puoluejohtaja Mihail Gorbatshovin luottomies Aleksandr Jakovlev veti yhteen pomonsa puhetta NKP:n 27:ssa edustajakokouksessa. Jakovlev sanoi, että Gorbatshov esitti puoluekokoukselle "poliittisen raportin". Ohoh! Normaalisti pääsihteeri esitti puoluekokoukselle dokladin, selostuksen keskuskomitean toiminnasta. "Tuo oli yksi pointeista, jonka kirjoitin ylös", partasuinen kanadalaiskremlologi supatti innostuneesti vieressä.
Suuretkin asiat alkavat pienistä puroista. Pääsihteerin maratonpuheen nimeäminen puoluemunkkilatinasta poikkeavasti oli tulevan mullistuksen alkusoittoa.
Pari viikkoa sitten tuli kvartaalivuosisata täyteen Gorbatshovin valinnasta NKP:n johtoon. Siihen aikaan mahtuu hänen taipaleensa toisen supervallan johtajasta - niin, tähtitieteellisistä hinnoistaan tunnettujen Louis Vuittonin käsilaukkujen mannekiiniksi 2007. Mainoksessa ex-kommunisti ajaa Berliinin muurin jäänteiden ohi limusiinissa. Vieressä olevan Vuittonin laukun päällä on kirjan tai lehden kansi, jossa lukee arvoituksellisesti: "Litvinenkon murha - he halusivat luovuttaa epäillyn 7 000 dollarista". Aleksandr Litvinenko oli länteen loikannut Venäjän agentti, jonka Venäjän turvallisuuspalvelun epäillään murhanneen sushiravintolassa Lontoossa 2006.
Gorbatshov nähtiin Oulussakin, lokakuussa 1989. Presidentti Mauno Koivisto olisi vienyt Gorban maakuntamatkalle Tampereelle ja Lenin-museoon, mutta tämäpä halusikin tutustua Oulun teknologiakylään. Koivisto kirjoittaa asiasta muistelmissaan häveliäästi: "Vieraat halusivat Helsingin ohella kohteeksi Oulun." Gorbatshov soitti Oulusta Nokian tiiliskivimatkapuhelimella Moskovaan.
Luin vuosina 1987-91 Gorbatshovin jokaisen puheen sanasta sanaan, seurasin hänen johtamiaan suuria kokouksia ja matkustin hänen perässään ympäri maailmaa ja Neuvostoliittoa. Tapasin hänet kahdesti kasvoista kasvoihin. Päällimmäisenä jäi mieleen katkeamaton puhe. Hän oli puhekoneena vähintään Barack Obaman luokkaa, ja Obamalla on sentään apunaan teleprompter.
Meno oli koivistolaista: tärkeintä oli liike, ei päämäärä. Tuskinpa Gorbatshovilla itselläänkään oli selvää kuvaa, mitä hän halusi. Tarkin visio taitaa löytyä muistelmista, joissa hän kertoo vaimonsa Raisan kanssa aamuvarhain, salakuuntelun varalta varmuuden vuoksi puutarhassa käymästään keskustelusta.
Tuleva neuvostojohtaja muistelee sanoneensa vaimolleen: "Emme voi elää enää näin." Juuri ennen valintaa sanotut harvinaisen vilpittömät sanat olivat oikeudenmukainen tuomio neuvostojärjestelmälle, mutta koskaan ei selvinnyt, mitä ja miten oli tarkoitus rakentaa tilalle. Mieleen ovat lähtemättömästi painuneet, supervallan ykkösjohtajien aivan vakavissaan 1980-luvun lopulla käymät keskustelut siirtymisestä markkinatalouteen tuosta vain, poliittisella päätöksellä. Oikein piti korviaan hieroa, niin omituista kuunneltavaa se oli.
Viimeinen neuvostojohtaja jää eittämättä maailmanhistoriaan. Hän laski liikkeelle prosesseja, joista seurasi, että kaikista kylmin sota loppui, että Neuvostoliitto hajosi lähes verettömästi, että Itä-Eurooppa vapautui, että Suomesta tuli EU:n jäsen... Tämä kaikki olisi varmaan tapahtunut ennemmin tai myöhemmin ilman Gorbatshoviakin, mutta mullistuksen rauhanomaisuus on paljolti hänen ansiotaan.
Mutta tuskinpa Gorbatshov tähtäsi siihen mihin lopulta osui. Ryskyvä vapaus tuotti hänelle noloja hetkiä. Yhtenä vappuna suuri joukko moskovalaisia pääsi puolivahingossa Punaiselle torille osoittamaan aidosti mieltään Leninin mausoleumin piippuhyllyllä rivissä seisseille neuvostojohtajille. Kävelin mielenosoittajien mukana mausoleumin edustalle ja katselin kiikarilla politbyroopamppujen todella happamia ilmeitä. Kun Gorbatshov palasi elokuun 1991 vallankaappausyrityksen jälkeen Moskovaan kotiarestista Krimiltä, hän vakuutteli pusakka päällään aivan tosissaan lentokoneen portailla uskoaan neuvostojärjestelmään.
Historian hallitsematon tulva vei Gorbatshovin yksinkertaisesti mukanaan.
Mihail Sergejevitsh Gorbatshov oli suuruudessaan monella tapaa surullisen hahmon ritari. Valta meni, valtio hajosi alta, ja omat kansalaiset olivat kiittämättömiä. Muualla hän olisi voinut jäädä oppositioon ja palata valtaan seuraavissa vaaleissa. Sen hän olisi myös ansainnut.
Gorbatshov jos kuka oli lopulta profeetta vieraalla maalla. Gorbatshovin jonkin ulkomaanmatkan jälkeen kuulin Moskovan metrossa, kun kaksi naista naureskeli ivallisesti, kuinka lännessä Gorbatshoville oli taas huudettu "Misha, Misha!". Naiset tuumivat, että jos hän olisi uskaltautunut Moskovan kaduille, hänelle olisi huudettu "Misha, mjasa!" eli "Misha, lihaa!"