Sali toisensa jälkeen taidehistorian merkkiteoksia tulee vastaan Orsay-museon näyttelyssä joka esittelee espanjalaisten maalareiden vaikutusta ranskalaisiin 1800-luvulla. Mustaa, valkeaa, vahvaa punaista. Paitsi värejä, espanjalaiset maalasivat vahvoja tunteita.
Ranskassa oli vallalla siloinen ja pikkutarkka italialaiselta Rafaelilta -1500-luvulta! - peritty akateeminen maalaustyyli. Siis aiheeseen katsomatta, ajatellaan vaikka François Millet'nKylväjää, 1850, tai hänen Tähkänpoimijaansa tai kuuluisaa Iltakellot-teosta vuodelta 1859. Tekotapa ei alleviivaa työn raskautta vaan luo ihannoivan, uskonnollisen sävyn.
Vaikka Gustave Courbet oli hieman karheampi kuvatessaan Kivenhakkaajia, 1849, hänkin tahtoo herättää sääliä miehiä kohtaan. Toinen mies on liian nuori, toinen liian vanha, työ edistyy hitaasti.
Millet'n ja Courbet'n aiheenvalinnat olivat silti huomattava askel eteenpäin. Tietysti heidän teoksensa haukuttiin ja niitä pidettiin sosiaalisena kiihotuksena.
Espanjalainen realismi on ollut mutkattomampaa jo kultakaudella 1600-luvulla, taide sai esittää muutakin kuin ´kaunista´. Väkevän José de Riberan Kampurajalkainen poika, lyhyenläntä kerjäläinen, mukanaan vain sauva ja vaatteenriepu kainalossa, hän katsoo meitä silmiin, nauraa iloisesti, kerjää rahaa muttei sääliä.
Ribera, joka itsekin näki nälkää, on päin vastoin nähnyt pojan arvon ja itsetunnon, ja tämän uljaasta elämänasenteesta olisi meilläkin oppimista. Ei näy onni riippuvan rikkaudesta. Miten tuo ruma poika onkaan kaunis. Taustamaisema on saman tapainen kuin hovimaalari Diego Velázquezin (1599-1660) muotokuvissa.
Espanjalainen taide oli Ranskassa paljon tuntemattomampaa kuin italialainen; vasta Napoleonin sotien jälkeen 1814-15 sitä saatiin Louvreen ja sen erilaisuus herätti innostusta, sitä kopioitiin ahkerasti oppimistarkoituksessa.
Velázquezin ja
Goyan vaikutus
Edouard Manet kävi Espanjassa ja kirjoitti 1865 Charles Baudelairelle että Velázquez on kaikkien aikojen suurin maalari.
Mutta Manet'hen vaikutti vahvasti myös Francisco de Goya (1746-1828) jonka jäljet ovat lukemattomat niin Olympiassa kuin Maximilianin teloituksessa, Lola de Valencessa tai Huilunsoittajassa tai muotokuvissa. Entä Goyan Majat parvekkeella ja Manet'n Parveke!
Manet'n Kuolleessa härkätaistelijassa yhdistyvät monet 'espanjalaisuudet': traaginen aihe, niukka rekvisiitta, mustavalkoinen väriasteikko, nopea sivellintekniikka ja taidokas, jyrkkä kuvakulma
Myös Eugène Delacroix, Constantin Guys ja monet muut olivat häikäistyneet espanjalaisista. Léon Bonnat maalasi pelkistäen kuin palvomansa Zurbáran, valot ja varjot kertovat askeetikon kiihkosta.
Mutta kaikki uusi ei tullut Espanjasta, kuten osoittaa Manet'n tummasäsvyinen Emile Zolan muotokuva, taustallaan japanilaisia puupiirroksia joiden litteys ja lineaarisuus alkoi vaikuttaa taiteeseen 1860-luvulta lähtien. Manethan oli vuosisatansa huomattavimpia muotokuvamaalareita.
Manet'n laveat nopeat siveltimenvedot joka tapauksessa mursivat vanhan taidekäsityksen ja avasivat tietä impressionismille.
Emme todellakaan voi olla samaa mieltä kuin aikalaiskritiikki, ettei Manet osannut maalata!