Silloin, kun minä olin pieni, oli aikaa harrastaa monenlaista. Olin partiossa, 4H-kerhossa, hiihdin, yleisurheilin, pelasin pesäpalloa, näyttelin.
Yksikään harrastus ei sulkenut pois toista. Kaikkea ehti harrastaa, ja vaikka illat täyttyivät tekemisestä, se ei ahdistanut. Oli mielekästä harrastaa, kun sai tehdä niin monipuolisesti kaikenlaista.
On hienoa, jos lapsi tai nuori löytää jo varhaisessa vaiheessa oman juttunsa. Sen harrastuksen, johon suhtautuu intohimoisesti. Jotkut haluavat ehkä jo pienestä lähtien panostaa harrastukseensa niin, että voivat myöhemmin tehdä sitä työkseen. Kärpät Magazinessa esiintyviä nuoria veljeksiä, Aku ja Aatu Rätyä, voi vain ihailla.
Aavistuksen kuitenkin hirvittää, kun kuulee nykylasten harjoitusmääristä. Otetaan pari esimerkkiä.
Kakkosluokkalaiset treenaavat jalkapalloa viikoittaisten pelien lisäksi kaksi kertaa viikossa. Mikäli mielii edustusjoukkueeseen, on treenattava kolmesti viikossa.
Suomen Taitoluisteluliiton julkaiseman Taitoluistelijan urapolun mukaan 7–9-vuotiaat treenaavat jäällä 5–8 kertaa viikossa. Oheisharjoituksia kuten esimerkiksi tanssia tai balettia on lisäksi 3–5 kertaa viikossa.
Kahden tai kolmen kerran viikoittaiset harjoitukset ovat ok, jos lapsi on itse aidosti kiinnostunut harrastuksesta.
Mutta jotta laittaisin oman lapseni taitoluistelemaan, hänen silmistään täytyisi tuikkia innostus joka kerta, kun hän vetäisi luistimet jalkaansa. Epäilemättä heitäkin on, ja se on hienoa.
Entä lapset ja nuoret, jotka haluaisivat harrastaa monipuolisesti. Kokeilla vähän kaikkea. Onnistuuko se nykyisin enää ollenkaan?
Missä on höntsäilykulttuuri? Eihän unohdeta kaiken tavoitteellisuuden keskellä niitä, jotka rakastavat harrastamista, mutta haaveissa ei siinnä NBA tai NHL.
Siinä on urheiluseuroillekin iso pala purtavaksi, jotta kaikki lapset pienine tai suurine tavoitteineen saavat sellaisen tuen kuin tarvitsevat.