Eutanasia herättää aina tunteita. Suurelle osalle kyse on vaikean elämän lopun helpottamisesta. Joillekin eutanasia on uhka, etenkin niille, joiden koetaan olevan erityisen haavoittuvia, kuten iäkkäät ja vammaiset.
Kuoleman pelko voi olla kärsimyksen pelkoa, minuuden häviämisen tai ohentumisen pelkoa tai kaiken päättymisen pelkoa. Omalle kohdalle tuleva poistuminen areenalta herättää myös kysymyksen saanko apua, kuinka kuolen.
Omaan kuolemaansa voi suhtautua eri tavoin riippuen omasta maailmankatsomuksesta tai elämäntilanteesta. Siihen voi suhtautua filosofisesti: kun olen kuollut ja minua ei ole, maailmaakaan ei ole olemassa (minulle subjektiivisesti) enkä kärsi. Tai sitten sosiaalisesti: kuoltuani puutun siitä kontekstista/perheestä, jossa olen vaikuttanut ja jossa minua kenties kaivataan. Kuolemiseen voi suhtautua myös praktisesti: kuolemani aiheuttaa työtä ja vaivaa monille.
Eutanasia eli aktiivinen kuoleman tuottaminen voi lisätä tai vähentää kuolemanpelkoa. Kärsimys päättyy, mutta samalla päättyy kaikki muukin. Ratkaisevaa on, mistä näkökulmasta eutanasiaa tarkastelee.
Vammaisten ohella iäkkäitä ihmisiä pidetään erityisen haavoittuvana ihmisryhmänä, kun puhutaan eutanasian laillistamisesta. Saatetaan sanoa, että eutanasialla "siivotaan vuodeosastot" tai lyhennetään ihmiselämän tuottamatonta aikaa ja säästetään eläkkeissä. Ei ole kovin harvinaista, että saadaan lukea mielipidekirjoituksesta, kuinka ahneet perilliset hoputtavat mummoa kuolemaan perinnön toivossa.
Tällä hetkellä, kun säästöjä haetaan hoivapalveluista, pelko on ymmärrettävää. Kuitenkin ollaan kaukana siitä, että ihmiselämän päättäminen tämän omasta pyynnöstä olisi ratkaisu ikääntymisen aiheuttamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Pelko siitä, että eutanasia karkaisi käsistä, perustuu kärsimyksen luonteen huonoon ymmärrykseen. Aktiivisen väestön harventamisen ja yksilöllisen kärsimyksen yhteen nivominen on retorinen keino hallita keskustelua pelolla.
Tärkeä osa ihmisenä olemisesta liittyy elämän hallintaan ja oman ruumiin mielen ainakin jonkinlaiseen kontrollointiin. Lisääntyvä avun tarve saattaa synnyttää tunteen infantiiliudesta. Joku toinen hallitsee elämääni. Hoiva usein merkitsee joutumista takaisin lapsen asemaan ja määräysvallan katoamista omasta elämästä. Hallinnan puute herättää surua ja avuttomuutta, mutta ei halua kuolla.
Autonomisen ihmisen pelko liittyy juuri oman päätäntävallan tai hallinnan loppuun. Kuolema saattaa olla viimeinen ja ainoa keino vielä ottaa oma tilansa hallintaan. Joistakin pyrkimys hallintaan on epätoivoista pyristelyä, ja toisista inhimillinen oikeus oman elämänsä suhteen.
Miksi luottamus siihen, että kaikki eutanasiassa lopulta sujuisi hyvin, on horjuvaa? Onko se silkkaa retoriikkaa, jolla annetaan omalle näkemykselle lisää painoa tai julkisuutta? Keskustelu eutanasian tuottamista säästöistä heräsi, kun sen kustannusvaikutuksista tehtiin analyysi. Kysyttiin, ajetaanko eutanasialla kustannussäästöjä.
Kaikesta toiminnasta voidaan ja tulee tehdä kustannus ja vaikuttavuus analyysia. Mikäli ihminen kuolee tai hoidoista pidättäydytään, syntyy luonnollisesti vähemmän kustannuksia. Kyse on siitä, millaisia eettisiä ratkaisuja tehdään ja kenen etua ajatellaan.
Vaikuttamattomien hoitojen antaminen saattaa vain lisätä kärsimystä. Ihmisen oma kokemus halusta kuolla tarkoittaa hänen haluaan päästä sietämättömästä kärsimyksestä. Ratkaisuja vähentää elämänkaaren aikaista hoitoa voidaan pitää säästönä, jos niin halutaan ajatella. Suurin säästö syntyy, jos hoitoa ei tarjota lainkaan. Ajatus eutanasiasta säästökohteena on yhteiskunnallinen dystopia.
Jos usko lääketieteeseen tai jumalaan antaa näkymän kaiken hoidettavuudesta, ei kuolema tunnu kovin relevantilta vaihtoehdolta kärsimysten lopettamiseksi.
Saattohoidossa ja eutanasiassa kummassakin puhutaan kärsimyksen lievittämisestä tai eutanasiassa pikemminkin kärsimyksen loppumisesta. Kärsimys on hankala käsite määritellä ja käyttää. Se on ihmisen oma sisäinen tuntemus, jota hänen voi olla vaikea jakaa. Kärsimystä voidaan havainnoida ulkoisten merkkien perusteella, mutta kivun ja kärsimyksen ulkoiset merkit eivät spesifisti kerro mitä kärsivä ihminen tuntee.
Juha Hänninen
palliatiivinen lääkäri, Oikeus Arvokkaaseen Kuolemaan ry, puheenjohtaja