Eräänä kesäpäivänä viime vuosikymmenen lopulla, vähän ennen korona-aikaa, olin lähdössä sukukuntamme nuorimpien 5–10-vuotiaiden serkusten kanssa lasten liikennepuistoon. Huomasin, että nuorimman naama oli vielä aivan ruskea suklaajäätelön jäljiltä. Komensin hänet pesulle ja sanoin, etten ota autoon noin likaisella naamalla, tosin kansanrunoudesta tuttuun ”läävän nurkkaan” viittaavalla suoralla sanalla.
Palattuamme ─ lasten jäädessä pihalle ─ jouduin mummun puhutteluun, sillä poika oli pesulla käydessään kertonut papan kironneen. Mummun uteluun hän oli vastannut: ”Se oli semmoinen suomalainen kirosana.” Kuultuani pojan vastauksen minua alkoi naurattamaan. Ja kun mummu kuuli minun sanani, niin häntäkin alkoi naurattaa, nauroimme yhdessä.
Mutta toisin kävi minulle liki 70 vuotta sitten. Omakotitalomme oli rakennettu vuonna 1955 vanhan ja uuden tien väliseen kiilaan siten, että porstua oli risteystä kohti. Äitini vaari, 80 vuotta lähentelevä vanhus, oli asunut perheemme mukana leskeksi jäätyään jo liki 10 vuotta.
Oli aurinkoinen kevättalven iltapäivä. Huomasin, että vaari laski vesiään lumihankeen porraspäässä. Juoksin sisälle suu naurun virneessä ja huusin: ”Arvatkaa, mitä vaari teki! Se kusi porraspäässä ja linja-auto meni ja kaikki kahto.”
Äiti ja isäpuoleni istuivat kahvipöydässä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus ja minunkin hymyni hyytyi. Viimein isäpuoleni lausui sanat, jotka jäivät mieleen: ”Vaari on tullut vanhaksi ja hänen näkönsä on hämärtynyt. Ja koska hän ei itse näe, niin hän luulee, että muutkaan eivät näe.”
Pentti A.K. Hukkanen
Oulu