Historiaan jää, että Kreikan sinivalkoinen joukkue voitti jalkapallon EM-kisat saksalaisen Otto Rehhagelin ansiosta. Valmentajalla on sama etunimi kuin nuorella baijerilaisella kuninkaalla, jonka sen ajan suurvallat nostivat juuri itsenäistyneen Kreikan kuninkaaksi vuonna 1833. Ulkomailta tulleista johtajista voi siis olla hyötyä.
Mutta vuonna 1974 everstien vallan kaatumisen jälkeen kreikkalaiset äänestivät monarkian poistamisen puolesta, luodakseen maahan pysyvästi tasavallan. Rehhagelista ei siis tule uutta Othonia, niin kuin Otto kreikan kielellä kirjoitetaan, vaikka hän onkin ansainnut "Kuningas Otto" -lempinimen Akropoliin rinteillä.
Kreikkalaiset eivät olisi voineet haaveilla Lissabonin voittoa paremmasta lähtölaukauksesta 13. elokuuta alkaville olympiakisoille. Ne ihmisjoukot, jotka lähtivät kaduille riemuitsemaan Ateenassa ja Melbournessa, maailman suurimmista kreikkalaisista kaupungeista kaikkein pienimmillekin saarille, ymmärsivät tämän hyvin. Ja koska jalkapallossa on kyse myös politiikasta, kreikkalaiset kommentaattorit kiirehtivät esittämään omat kommenttinsa ja opetuksensa tästä uroteosta.
Vuonna 1998 Ranskan jalkapallojoukkueen maailmanmestaruutta juhlittaessa ranskalaiset näkivät menestyksessä maahanmuuttajien integroitumisen vertauskuvan.
Kreikkalaiset puolestaan ylistävät nyt kurinalaisuutta ja joukkuehenkeä, "ja tietysti halua taistella voiton puolesta viimeiseen minuuttiin", kuten keskustaoikeistolaisen I Kathimerini -lehden pääkirjoittaja totesi.
"Se mitä meiltä puuttuu, on keskittyminen päämäärään, tämä kurinalaisuus, tämä huolellinen valmistautuminen ja psykologinen kestävyys."
Pääkirjoittaja toivoi voivansa puhua näistä asioista menneessä aikamuodossa ja vetosi kreikkalaisiin poliitikkoihin, jotta he kuulisivat Lissabonista tulleen viestin.
Olympialaisten myötä kreikkalaisia odottaa nimittäin paljon pelottavampi urakka kuin jalkapallon EM-kisat. Iloiset yllätykset eivät toista itseään, niin kuin historia. Ateenalle, kuten kaikille muillekin isäntäkaupungeille, olympiakisat ovat samalla kertaa sekä taakka että mahdollisuus. Budjetti on räjähtänyt. Ensimmäisiin menoarvioihin verrattuna kulut ovat kaksinkertaistuneet, jopa kolminkertaistuneet.
Kaikkea tuota rahaa ei suinkaan ole tuhlattu. Urheilupaikat ovat ehkä ylimitoitettuja kymmenen miljoonan asukkaan kansalle, mutta olympiakisat ovat tarjonneet tilaisuuden nykyaikaistaa liian pitkään laiminlyötyjä infrastruktuureja. Julkisen liikenteen - junat, raitiovaunut, bussit, metro - osalta Ateenasta on tullut nykyaikainen metropoli. Investointeja on toteutettu vähäosaisissa kaupunginosissa, jotka hyötyvät julkisista rakennushankkeista.
Olympiakisojen valmistelut ovat kärsineet kreikkalaiselle yhteiskunnalle tyypillisistä vaivoista, joita Costas Simitisin hallituksen 1990-luvun puolivälistä lähtien vauhdittamat nykyaikaistamistoimet eivät ole riittäneet parantamaan.
Työt alkoivat myöhässä; yrityksiä meni konkurssiin; korruptio on kasvattanut kuluja... Siitä huolimatta kaiken pitäisi olla valmiina kisojen alkaessa. Kreikkalaiset haluavat osoittaa, että vaikka he nousisivatkin laivaan muita myöhemmin, he kykenevät ottamaan muut kiinni.
He ovat onnistuneet euron käyttöönotossa, vaikka monet tarkkailijat eivät olisi lyöneet drakmaakaan vetoa heidän onnistumismahdollisuuksiensa puolesta. Osin olympialaisten ansiosta maan talouskasvu on EU:n keskiarvoa korkeampi. Vaikka EU-komissio on varoittanut kreikkalaisia vakaussopimuksen sääntöjen rikkomisesta, he voivat ainakin huomauttaa, etteivät he ole ainoita.
Se riemu, joka valtasi kokonaisen kansan Lissabonin voiton jälkeen, täytyy muuttaa tarmoksi, jotta olympialaiset - tuo suuri näytös, jonka kreikkalaiset ovat keksineet ja jonka he nyt itse järjestävät - voisivat heijastella maassa viime vuosina tapahtunutta muutosta. Kreikka on irrottautumassa balkanilaisuudestaan, mikäli tuota vähätteleväksi muodostunutta adjektiivia on lupa käyttää.
Euroopan unionin jäsenyys on ollut merkittävä väline tässä muutoksessa kaikilla aloilla. Talous on nykyaikaistunut, elintaso on noussut Kreikan kaikkein syrjäisimmilläkin seuduilla, jotka eivät enää ole EU:n köyhimpiä alueita.
Politiikkakin on muuttunut, ehkä hitaammin kuin talous ja yhteiskunta. Tämän vuoden maaliskuussa vallansiirto vasemmistolta oikeistolle tapahtui ongelmitta, vaalien jälkeen, joiden tulosta kukaan ei kyseenalaistanut. Saimme jopa nähdä, miten pääministeri Costas Simitis luopui vapaaehtoisesti vallasta kahden kauden jälkeen, niin kuin oli luvannut. Se, että hänen kansansuosionsa oli suhteellisen alhainen, sekä hänen käynnistämiensä että toteuttamatta jättämiensä uudistusten takia, ei varmasti yksin selitä sitä, miksi Simitis piti lupauksensa.
Ulkopolitiikassa Kreikka ei enää ole se häirikkö, joka yhtenä päivänä jäädytti kaiken edistyksen siksi, että sillä oli kurjat suhteet naapurimaansa Turkin kanssa, ja joka seuraavana päivänä yllytti kansainvälistä yhteisöä puolustamaan sen yksinoikeutta Makedonian nimeen. Tai jota houkutteli flirttailu Milosevicin Serbian kanssa.
Tuo aika on muuttunut. Costas Karamanlisin keskustaoikeistolainen hallitus jatkaa edeltäjänsä Costas Simitisin ja entisen ulkoministerin Georges Papandreoun hallituksen harjoittamaa politiikkaa. Nuo miehet ovat ymmärtäneet totuuden, joka on Euroopan unionissa välttämätön: Ateenalle paras tapa puolustaa kansallisia etujaan on osallistua yhteisön toimiin, eurooppalaistaa kahdenväliset suhteensa Turkin kanssa ja omaksua Balkanilla välittäjän rooli; korostaa EU:n jäsenmaan asemaansa ja taloudellista etumatkaansa, sen sijaan että se toimisi ilonpilaajana.
Maa, joka valmistautuu nyt isännöimään olympiakisoja, on siis uudenlainen Kreikka, "joka on kääntynyt kohti edistystä", kuten I Kathimerinin pääkirjoittaja kirjoittaa. Uusi Kreikka, joka haluaa kyseenalaistaa kliseiset käsitykset ja vaientaa ennakkoluulot.
Olympiakisojen onnistuminen ei riipu pelkästään Kreikasta. Se ei pysty hallitsemaan kansainvälisen tilanteen arvaamattomia tekijöitä, jotka saattavat muuttaa ilmapiirin yhtäkkiä. Mutta se on - jalkapallojoukkueensa tavoin - tehnyt kaiken voitavansa osoittaakseen, että Ateena ansaitsi kisaisännyyden, samalla tavoin kuin ensimmäisissä nykyaikaisissa olympialaisissa vuonna 1896.
Koska stadion ei noiden ensimmäisten kisojen alkaessa ollut vielä valmis, istuimet, jotka oli ollut määrä tehdä marmorista, korvattiin puisilla penkeillä, jotka maalattiin nopeasti valkoisiksi. Mitenhän sana "kulissi" sanotaan kreikaksi?