Yhdelle perheemme lapsista on asetettu Adhd-diagnoosi. Haluan kertoa lapsemme tarinan koska uskon, että meillä on monia kohtalotovereita. Ymmärrän, että kerron kokemuksistamme vain eräästä näkökulmasta, mikä voi rajoittaa koko kokonaisuuden hahmottamista.
Lasten Adhd-diagnoosien yleistymisestä ja lääkitsemisestä ”keskittymislääkkeellä” on puhuttu paljon viime vuosina. Monet ovat pohtineet, miksi diagnoosit ovat lähteneet niin jyrkkään nousuun. Meidän perheessämme diagnoosista ei ollut tietoakaan, kun lapseni astui hyvin sujuneen päiväkotitaipaleen ja esikoulun jälkeen ala-asteen kynnykselle.
Lapseni aloitti ekaluokan lähes 50 oppilaan opetusryhmässä. Ryhmää opetti kaksi opettajaa, joista kumpikaan ei jaksanut, ehtinyt tai ollut kiinnostunut tutustumaan kunnolla uuteen ekaluokkalaiseemme. Lapseni oli vilkas, eloisa ja toiminnallinen. Hän osasi lukea, laskea ja kirjoittaa jo ennen kouluun menemistä.
Ekaluokan syksyn myötä lapseni alkoi turhautua koulussa. Ylisuuressa opetusryhmässä ei pystytty ottamaan huomioon eloisan lapseni tarpeita. Lapseni ei saanut luotua hyvää ja palkitsevaa kontaktia opettajaansa, ja hän ryhtyi hakemaan huomiota muilta oppilailta pelleilemällä ja tekemällä ”hauskoja” juttuja, joihin muut oppilaat häntä yllyttivät.
Lapseni sai näistä pelleilyistä syyt omille niskoilleen. Pian lapseni oli jo saanut koulussa syntipukin leiman. Lisäksi kävi niin, että lastani alettiin salakähmäisesti kiusata omassa opetusryhmässään. Opettajat eivät omasta mielestään nähneet tai tunnistaneet kiusaamista.
Kiusaaminen on ryhmäilmiö, johon aikuisten pitäisi puuttua viivyttelemättä. Mutta myös opettajat voivat kiusata oppilaitaan. Jos opettaja tulee työssään väsyneeksi ja turhautuneeksi, onko sitä vaikea uskoa, että hän huutaa oppilailleen tai että hänen turhautumisensa jotakin tiettyä hankalaa oppilasta kohtaan alkaa tihkua vuorovaikutukseen lapsen kanssa?
Ymmärrän, että aina aikuinen tai lapsi ei tiedosta kiusaavansa toista, vaan hän tarvitsisi siihen muiden tukea huomatakseen oman toiminnan.
Toisen luokan keväällä lapseni tilanne oli se, että koulussa hänen nähtiin olevan hankala erityislapsi, joka ei pysty keskittymään. Opettajia ei kiinnostanut lapseni kokonaistilanne eikä se, että vilkas, toiminnanohjauksessaan vielä kypsymätön, loppuvuodesta syntynyt lapseni yritti opiskella ympäristössä, joka oli usein levoton, turvattoman tuntuinen ja hälyinen.
Lapseni siirrettiin, tai hän pääsi, pienluokkaan. Pienluokassa opiskelevilla lapsilla oli monenlaisia eritasoisia pulmia muun muassa keskittymisessä, käytöksen häiriöissä tai heillä oli autismin kirjon häiriöitä. Lapseni joutui kohtaamaan väkivaltaa ja monenlaisia vaikeita tilanteita oppilaiden kesken.
Nämä kaikki kokemukset ovat jättäneet syvät jäljet lapseni itsetuntoon ja kokemuksiin omasta pystyvyydestä ja omasta hyvyydestä. Myös meidän vanhempien jaksaminen ja usko hyvään ihmisissä sekä toivo tulevasta on ollut vähissä.
Lapseni sai Adhd-diagnoosin pelkkien lomakekyselyiden perusteella. Keskittymiskyky- eli keky-ryhmän lääkäri asetti diagnoosin katsottuaan lomakkeet ja nähtyään lastani kerran. Psykologin tutkimuksia ei ole koskaan tehty, eikä niitä ole saatu vaikka olen pyytänyt. Perusterveydenhuollossa ei ole resursseja.
Keskittymislääkettä on meille tarjottu moneen kertaan, ja koulusta sitä on toivottu ellei painostettukin. Adhd-lääkkeet on alun perin kehitetty amfetamiinista. Tälläkin hetkellä stimulantit muistuttavat vaikutusmekanismiltaan amfetamiinia. Moniko meistä aikuisista söisi aamulla töihin lähtiessään amfetamiinia tai sitä muistuttavaa stimulanttia suoriutuakseen päivän töistä? Näin kuitenkin moni lapsi joutuu tekemään.
Kaikkien Adhd-diagnoosin saaneiden lasten ja heidän perheidensä kokonaistilanne on yksilöllinen, mutta ajattelen, että oman lapseni ja kenties monen muunkin lapsen koulutaipale olisi sujunut merkittävästi paremmin, jos kouluissa olisi pienemmät opetusryhmät, enemmän resursseja ja aikuisia käytössä, sekä lapsista aidosti kiinnostuneita opettajia.
Moni vanhempi on tässä nykyisessä koulusysteemissä lapsensa pääasiallisena kannattelijana uupunut. Lasten oppimistulokset ovat lähteneet maanlaajuisesti laskuun. Mietin millaisen hinnan maksamme lastemme epäonnistuneista koulu-urista ja medikalisaatiosta myöhemmin?
Voisiko jotakin oikeasti muuttaa nykyajan koulumaailmassa? Mitä me vanhemmat voisimme sellaisen muutoksen eteen tehdä, ja kuka sellaista muutosta lähtisi toteuttamaan esimerkiksi Oulun kaupungissa?
Tavallinen äiti
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.