Minulla on sekä hyviä että huonoja muistoja koululiikunnasta. Vaikka olen harrastanut liikuntaa tavalla tai toisella koko ikäni, liikunta ei koskaan kuulunut suosikkiaineisiini.
Syynä oli tuntien suorituskeskeisyys ja kilpailuhenkisyys. Joka liike mitattiin ja arvosteltiin. Nautinto, jonka vapaa-ajalla liikunnasta sain, jäi kokematta koulussa.
Tärkeintä oli yrittää hypätä, heittää tai juosta vähintään keskinkertaisesti, ettei erotu joukosta ja joudu nöyryytetyksi.
Joukkueet jaettiin huutoäänestyksellä. Luokan parhaat urheilijat pääsivät kapteeneiksi, jotka valitsivat vuorotellen pelaajia joukkueeseensa.
Viimeiseksi jääneet tuijottivat kasvot punaisina kengänkärkiään. Kukaan ei siihen aikaan kyseenalaistanut tätä käytäntöä, vaan se oli maan tapa ainakin täällä Pohjois-Suomessa.
Liikuntanumeroni vaihteli opettajan mukaan. Lento- ja pesäpalloa suosiva opettaja antoi todistukseeni seiskan, vaikka harrastin liikuntaa aktiivisesti.
Sitten sain opettajan, joka arvosti uimataitoa ja Cooperin testin tulosta ja nosti numeroni yhdeksään.
Muistelen lämmöllä tätä opettajaa, joka osoitti, ettei kaikessa tarvitse olla hyvä. Pääasia on, että löytää omat tapansa liikkua.
Luin hiljattain artikkelin, jossa neuvottiin ihmisiä pääsemään irti koululiikunnan aiheuttamasta urheilukammosta.
Kuusi prosenttia suomalaisista suhtautuu koululiikuntaan kielteisesti. Osa aikuisista muistaa liikuntatunneista lähinnä kömpelyyden ja häpeän tunteet.
Jotkut löytävät liikunnan ilot uudelleen vasta keski-iässä, kun traumaattiset muistot koululiikunnasta unohtuvat ja liikunnan perimmäinen merkitys eli terveyden ylläpito alkaa tulla entistä tärkeämmäksi.
Aikuinen saa itse päättää, miten hän liikkuu, eikä kukaan rankkaa häntä vastentahtoisesti paremmuusjärjestykseen. Moni oivaltaa vasta tällöin, että liikunta tuottaa jopa mielihyvää.
Tämän mielihyvän tunteen pitäisi olla keskeinen tavoite myös liikuntatunneilla.
Liikunnanopetus on opettajilta kuulemieni kommenttien mukaan parantunut paljon omista kouluajoistani.
Joukkueiden valinta huutoäänestyksellä on kuulemma historiaa. Lisäksi oppilaiden erilaisuus otetaan huomioon, ja koululiikunta sisältää nykyään laajan kirjon eri lajeja.
Jokaiselle löytyy varmasti laji, joka sopii ja josta voi tulla se oma harrastus. Ei ole olemassa muita parempia tai huonompia lajeja.
Ujo ihminen voi mennä kipsiin kaikissa joukkuepeleissä siksi, että hän pelkää mokaavansa ja oman joukkueensa häviävän mokansa takia.
Tämä synnynnäinen ja muuttumaton persoonallisuuden piirre voi estää häntä osumasta palloon tunnilla, vaikka hän osuisi siihen joka kerta kotona.
Siksi hänestä ei välttämättä koskaan tule joukkuepelaajaa, vaikka hän olisi fyysisiltä ominaisuuksiltaan miten liikunnallinen tahansa.
Kaikkien poikien ei tarvitse pelata jääkiekkoa, vaan kuulantyöntö tai baletti on aivan yhtä arvokas harrastus, eikä kaikkien tyttöjen tarvitse jumpata tamburiinin tahdissa.
Tärkeintä on liike, ei laji. Tämä pitäisi ottaa huomioon myös liikunnan arvostelussa.
Mielestäni liikuntatuntien tärkein tehtävä on kannustaa kaikkia lapsia liikunnalliseen elämäntapaan.
Se ei tietenkään ole yksin koulun tehtävä, sillä vanhemmat vastaavat ensisijaisesti lasten liikuntakasvatuksesta. Koulun pitää kuitenkin huolehtia siitä, ettei se sammuta lapsen luontaista liikuntaintoa.
Toivon, ettei yhdenkään koululaisen tarvitse enää tulla itkien kotiin kysymään, että ”miksi minä olen muita huonompi liikunnassa”.
Liikunnallinen itsetunto on kansanterveyden kannalta tärkeämpi asia kuin vaikka matemaattinen itsetunto. Valitettavasti se haavoittuu herkästi.