Korkeimmalla oikeudella on viimeinen sana oikeustapauksissa, ellei oteta lukuun EU:n ihmisoikeustuomioistuinta. Viimeinen sana ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oikeus toteutuisi, vaikka tietysti ajatuksena kolmen oikeusasteen järjestelmässä on oikeuden mahdollisimman tarkka toteutuminen.
Kun asia etenee korkeimpaan oikeuteen, on takana vuosien oikeusprosessi, ja monet tuomarit eli oikeusoppineet ovat tutkineet koko asiapakettia joka ilmansuunnasta. Päätöksiä löytyy kaksin kappalein, ja perusteluja sen mukaisesti. Korkein oikeus ei siis lähde tyhjältä pöydältä tutkimaan asiakokonaisuutta, vaan apuna on jo vähintään neljän tuomarin ja lautamiesten näkemykset tapauksesta.
Mikäli alemmat oikeusasteet ovat päätöksessään olleet yksimielisiä ratkaisussaan, joutuu korkein oikeus tosissaan etsimään perusteluja, jos haluaa muuttaa tuomiota. Mielestäni aina tapauksissa, joissa alemmat oikeusasteet ovat yksimielisesti päätyneet samaan lopputulokseen, ei korkeimmalta oikeudelta tulisi saada valituslupaa. Jos tuomiot ovat vaatineet äänestystä erimielisyyden johdosta, niin silloin asia on tietenkin toinen.
Päivi Räsäsen oikeusjutussa ei olisi pitänyt korkeimman oikeuden antaa valituslupaa edellä mainitun johdosta. Nythän kävi niin, että kuuden tuomarin (kaksi korkeimman oikeuden, kolme hovioikeuden ja yksi käräjäoikeuden) ja kahden lautamiehen kanta hävisi kolmelle tuomarille!?
Näin ei pitäisi oikeusvaltiossa tapahtua. Lisäksi valtakunnansyyttäjän toiminta alimpien oikeusasteiden tuomioiden suhteen hämmästyttää. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden yksimieliset päätökset eivät merkinneet mitään?
Nyt nähty oikeusprosessi vie luottamuksen oikeuslaitokseen ja korkeimman oikeuden tuomareihin, mikäli logiikka on tällä tasolla, ja jossa tuomarit eivät näe asemaansa kokonaisuudessa, vaan käyttävät toimivaltaansa muusta lähtökohdista käsin. Asettuminen ylituomariksi vie pohjan pois oikeuden toteutumiselta.
Martti Heinonen
eläkeläinen, Haukipudas