Karhunpeijaiset: Sha­maa­ni­viu­lis­ti he­rät­te­lee karhua

Kolumni: "Mie­les­tä­ni ty­pe­rin­tä, mitä toi­mit­ta­ja voi tehdä on kir­joit­taa it­ses­tään"

Kor­kea­jän­ni­tys

Suomussalmen ampuja Marko Kemppainen menetti vuonna 2004 Ateenassa olympiakullan niukimmalla mahdollisella tavalla uusinnassa. Tämä on tarina hopeamitalista, johon tarvittiin lehmän hermoja, monta säästettyä patruunaa, iso nippu sarjakuvia ja mielin määrin tupakkaa.

Marko Kemppaiselle jäi Ateenan olympialaisista jossiteltavaa vain yhden kiekon verran.
Marko Kemppaiselle jäi Ateenan olympialaisista jossiteltavaa vain yhden kiekon verran.

Miehellä on Turhapuron unenlahjat.

Hän sammuttaa valot, panee silmät kiinni, eikä unta tarvitse maanitella. Marko Kemppainen nukahtaa alle puolessa minuutissa.

Takana on tiistai, elokuun 17. päivä, suomussalmelaisen ampujan ensimmäinen päivä olympiakylässä.

Aamulla Suomen olympiajoukkueen viimeiselle ryhmälle on jaettu Helsinki-Vantaan lentoasemalla viralliset kisapuvut. Aivan liian isot housut, Kemppainen ihmettelee.

Syy selviää nopeasti, sillä 120-kiloisella kiekonheittäjällä Timo Tompurilla housut puristavat niin maan perusteellisesti.

Toinen miehistä heittää kiekkoa, toinen ampuu niitä. Kemppaisen laji on skeet, ja siksi lentokoneen ruumassa on hänelle kuuluva haulikko. Sen hän saa kuitattua poliisilta EU:n aselupien ansiosta ilman ongelmia Ateenan lentoasemalla.

Ateenan kisat ovat ehtineet jo puoliväliin, mutta helle on pysynyt samanlaisena. Kun Kemppainen astuu lentokoneesta ulos, naamalle löyhähtää lähes 35 asteen lämpö.

Tämä on hänen ensimmäinen olympiamatkansa. Vuonna 2001 mies ampui Kairossa MM-pronssia ja isäukko käveli takki auki pitkin Suomussalmen raittia, ylpeydestä pakahtumaisillaan.

Parnithan olympiakylän portilla on massiiviset turvatoimet. Tarkastukset ovat kaikille yhtä tiukat: siinä ei kysytä, oletko Kemppainen Kainuusta vai Phelps Baltimoresta.

Olympiakylä on todellakin kuin pieni kylä. Neli- tai viisikerroksia kerrostaloja löytyy yli 17 000 urheilijan tarpeeseen.

On kauppakeskusta, pelihallia ja ravintoloita.

Koska ampujan ei tarvitse pohtia linjojaan, puolentoista kilometrin päästä kämpästä löytyvä McDonald’s on  positiivinen yllätys – päivittäisten vierailujen kohde. Heti ensimmäisenä päivänä Kemppainen seisoo jonossa puoli tuntia ja äimistelee, kuinka koripallon amerikkalaiset supertähdet lastaavat tarjottimilleen kymmenkunta hampurilaista.

Kemppainen on vaikuttunut. Ei pelkästään jenkeistä tai ilmaisista hampurilaisista vaan kokonaisuudesta.

Tässä hän nyt on, olympialaisissa. Ajatus iskee ensimmäisenä päivänä suoraan kainuulaisen aivoihin.

”Ei täällä ilkeä epäonnistua.”

Oman kämpän hiljaisuudessa ampujalle tulee ihmeellinen varmuus ja halu pärjätä.

Pitäähän täällä tosiaan ampua kiekkojakin. Hyvin pitääkin, sillä skeetissä on mukana 41 lajinsa huippua, joista lähes jokainen voi – kaiken osuessa kohdalleen – voittaa olympiamitalin.

On torstai, ja bussi on tuonut skeet-miehet kisoja varten rakennettuja olympiakaistoja pitkin kolmessa vartissa Markopoulon ammuntastadionille ensimmäisiä harjoituksia varten.

Paikka on Kemppaiselle tuttu toukokuun maailmancupista. Siksi hän ampuu nyt laiskanpulskeasti vain pari kierrosta – ja rikkoo kaikki kiekot.

28-vuotiaana hän on sen verran kokenut ampuja, että uskaltaa jättää ampumatta, jos tunne on hyvä. Kun radalla on monta samantasoista urheilijaa, ratkaisu tapahtuu korvien välissä.

Kemppaisen takki ei ole auki, mutta itseluottamus on kohdillaan. Ennen kisoja hän on antanut haulikkonsa olla aloillaan kahden viikon ajan.

Ei hän tuhlaa patruunoita Ateenassakaan. Kemppainen jättää perjantain viralliset harjoitukset kokonaan väliin.

Kempeleessä kärvistelevä henkilökohtainen valmentaja Lauri Siltavirta siunaa ampujan päätökset mukisematta. Miehet ovat päivittäin puhelinyhteydessä.

Puhelimessa jaaritellaan niitä näitä, naureskellaan ja heitetään huulta. Siltavirta on tuntenut Kemppaisen pikkunassikasta lähtien.

Valmentaja on ollut isähahmo.

Erityisesti sen jälkeen, kun ampujan isä kuoli vain kaksi vuotta ennen Ateenan olympiaunelmaa.

Koska ammunta on kunnossa, Suomussalmen mies keskittyy tappamaan aikaa olympiakylässä.

Suomen kisat ovat menossa persiilleen. Moni urheilija on jo pakannut laukkunsa ja luikkinut kaikessa hiljaisuudessa takaisin kotimaahan.

Sinivalkoisten talo on hiljentynyt. Kemppainen jakaa kerrostaan judoka Timo Peltolan ja taekwondo-mies Teemu Heinon kanssa.

Kainuulainen viihtyy omissa oloissaan. Noin 20 neliön moderni kämppä on hänelle passeli.

Erityisesti parveke miellyttää Kemppaista. Ei hän näköaloista piittaa, mutta tupakalle ei tarvitse lähteä töikseen.

Totta se on. Urheilija kessuttelee päivittäin puolentoista Marlboro-askin verran.

Kun puhutaan ammunnasta, puhutaan ennen kaikkea henkisestä kilpailusta. Kessuttelu ei ole näissä piireissä mitenkään harvinaista. Yli kymmenen prosenttia ampujista saa helpotusta nikotiinista.

Jos nyt joku Suomen joukkueen johtajista – eli herroista – käskisi Kemppaisen tumpata tupakkansa viimeisen kerran, olisi urheilijalla vastaus valmiina.

”Voin tumpatakin, mutta sinä voit sitten mennä ampumaan.”

Toinen turva skeet-miehelle löytyy matkalaukun uumenista. Siellä on iso nippu Korkeajännitys-sarjakuvia. Intohimoinen lehtien keräilijä on pakannut Ateenaan mukaansa melkein 50 Korkkaria.

Donnerwetter! Tarinat iskevät Kemppaiseen kuin miljoona volttia.

Ajatukset pysyvät poissa osumista, tuloksista ja muista kilpailijoista.

Huomenna on ensimmäinen kisapäivä. Kemppainen panee lehden yöpöydälle, sammuttaa valon ja nukahtaa samoilta sijoiltaan.

Herätyskello soi. Seitsemän tunnin uni on riittävä, vaikka kello on vasta viiden ja kuuden välissä.

Tänään on lauantai, ensimmäinen kisapäivä. Kohta taivaalle lentää alkukilpailun 75 ensimmäistä kiekkoa, ja niistä pitäisi pudottaa niin monta kuin mahdollista.

Joku kilpailija naputtaa Markopouloon ajavassa bussissa hermostuneesti jalkaansa.

Kemppainen ottaa pienet torkut.

Kisapaikalla hänellä on sentään normaalia enemmän sykettä ja jännitystä.

Tämä mies ei juuri verryttele eikä venyttele. Hän siemaisee sauhuja Marlborostaan, lukee Korkeajännityksiä ja antaa kannettavan cd-soittimen tuoda kuulokkeisiin kisamusiikkiaan, Nightwishia ja Metallicaa.

Sitten hän ottaa haulikkonsa olalle ja menee ampumaan kello 9.30 aloittavassa toisessa ryhmässä.

Osuma, osuma, osuma. Ammunta on sataprosenttisesti Kemppaisen kontrollissa. 25 ensimmäistä kiekkoa putoavat kuin paistit metsästysseuralle.

Sama toistuu toisen ja kolmannen 25 kiekon sarjan ajan. Kemppainen paukuttaa kaikki päivän 75 savikiekkoa tuhannen päreiksi.
Sarjaan ei mahdu yhtään tuuriosumaa.

”Saman verran kun ampuisin huomenna, olisin aika korkealla”, suomalaisampuja vitsailee medialle.

Niin olisi tarkoitus. Sunnuntaina alkukilpailu hoidetaan päätökseen 50 laukauksella ja sen jälkeen kuusi parasta miestä ampuu 25 kiekon finaalin.

Kemppaisen kostyymi on sama kuin lauantainakin. Jalassa hengittävät sandaalit, pitkät valkoiset shortsit ja lyhythihaisen paidan peittona siniharmaa ammuntaliivi.

Olemuksen kruunaa oranssit ammuntalasit. Värivalinta on tietoinen: kiekot näkyvät kirkkaalla taivaalla paremmin.

Kuppisuojaimia hän ei suostu käyttämään, jotta pulssi ei kuuluisi liian selvästi. Pienet keltaiset korvanapit riittävät.

Kukin ampuja pyytää kiekot taivaalle omalla tyylillään. Kemppaisen tavassa on jotain karun suomalaista: ”hä” tai ”hö”.
Vasenkätisenä hän putsaa hylsyt vasemmalle puolelleen.

125 laukausta, 125 hylsyä, 125 kiekkoa tuusannuuskaksi. Marko Kemppainen on ampunut itsensä finaaliin piikkipaikalta, mutta Italian kokenut Andrea Benelli kyttää vain yhden osuman päässä.

Kemppainen nappaa sämpylän ja kahvin, käy tupakalla ja jatkaa kesken jäänyttä Korkeajännitystään.

2A-paikalla se tapahtuu. Finaalisarjan neljäs kiekko jatkaa laukauksen jälkeen lentämistään ennen kuin tupsahtaa rikkoutumattomana alas kaukana horisontissa.

Se on Kemppaisen ensimmäinen huti kahden päivän aikana.

Oli liian kiire ampua kiekko alas. Analysoinnin aika on myöhemmin, mutta tulevaisuudessa johtopäätös on kristallinkirkas.

”Jos olisin antanut kiekon mennä kaksi metriä pidemmälle, olisin olympiavoittaja.”

Tässä ja nyt analyyseille ei ole aikaa. Tässä ja nyt, Markopoulon ammuntastadionilla, Marko Kemppaisen pulssi tihentää tahtiaan.

Ampuja on ihminen, jolla on inhimillinen hätä. Hän tuntee itsensä ja tietää, että jos seuraava laukaus menee ohi, menee myös kymmenen lisää.

Tulee noutaja, maailma romuttuu. Kainuulaisesta tulee loppuelämäkseen mies, jonka pää petti totaalisesti olympiafinaalissa.

Kemppainen ampuu kolmannelta paikalta peräsuoli pitkällä. Kiekko hajoaa kappaleiksi. Urheilija hengähtää syvään, saa pulssinsa rauhoittumaan ja löytää rentouden uudestaan.

Kun vaikeimmat ammuntapaikat on klaarattu, Kemppainen pystyy onnittelemaan itseään varmasta mitalista.

Lopputulos: 149. Vain yksi ohilaukaus koko kilpailussa. Suomi on saanut kisojen ensimmäisen mitalistinsa.

Mutta tulos on sama kuin italialaisella Benellillä.

Se tarkoittaa, että kullan ja hopean kohtalo ratkaistaan uusinnassa.

Näin kuumasti aurinko ei ole porottanut Ateenassa vielä kertaakaan. Tulisi edes hento tuulenhenkäys.

Normaalisti uusinta on välittömästi finaalin jatkumona. Nyt kolme tasapisteisiin päätynyttä ampujaa taistelee ensin pronssiuusinnassa.

Kemppainen ja Benelli joutuvat sydän pamppaillen odottamaan vuoroaan puoli tuntia. Suomalainen käy tupakkipaikalla, tajuaa saaneensa olympiamitalin ja päästää hymyn suupieleensä.

Siinä hetkessä huippu-urheilijan terävyydestä ja halusta katoaa muutama olennainen prosentti pois.

Kahdelle paperilapulle on sutattu kaksi numeroa.

Kemppainen nostaa arvontalapun ja tajuaa saaneensa ensimmäisen ammuntavuoron. Analysoinnin aika on myöhemmin, mutta tulevaisuudessa johtopäätös on kristallinkirkas.

”Jos Benelli olisi joutunut ampumaan edessä, olisin olympiavoittaja.”

Tässä ja nyt Kemppainen yrittää kasata ajatuksensa. Finaali on kuin rangaistuspotkukilpailu: kaksi kiekkoa kerrallaan vaikeimmilta mahdollisilta paikoilta.

Ohiampuja on häviäjä, hopeamitalisti.

Kemppainen ei saa rytmistä kiinni. Kiekot meinaavat karata – ja niin uusinnan neljäs kiekko tekeekin.

Suomussalmelainen vetää lippalakin syvemmälle ja valmistautuu lähtemään pois.

Mutta paine on sietämätön naapurissakin. Myös Benelli ampuu oudolla rytmillä ja missaa vuorollaan.

Uusi mahdollisuus ei palauta Kemppaiselle lähes koko viikonlopun kestänyttä terävyyttä takaisin. Kun seuraavaltakin paikalta menee toinen laukaus ohi, suomalainen tietää kohtalonsa.

Minuuttia myöhemmin Benelli kiertää kultamitalistina stadionia kuin sekopäinen pikajuoksija.

Kemppaiselle hopea tuntuu hävityltä, mutta tunteen läpi puskee väkisin toisenlainen, raukea olotila. Palkintopallilla hänelle alkaa tulla olympiamitalistin voittajafiilis.

Dopingtestissäkin joudutaan uusintaan. Kun Benelli ei saa aluksi tirautettua putkiloon tippaakaan, myös Kemppaisen ensimmäinen näyte laimenee.

Suomalaisen median edessä Kemppaisen silmään eksyy kyyneleitä.

”Isälle kiitos tuonpuoleiseen”, hän sanoo.

Mitalistin mielessä koko pitkä sunnuntai on yhtä suurta mössöä. Ajatuksissa suhahtelee laukauksia, tuttuja ja tuntemattomia kasvoja, seremonioita ja median kysymyksiä.

Kuumuus ei hellitä illallakaan.

Olympiakomitean viestintäpäällikkö Anna Sorainen on ollut kaukaa viisas. Hän tekee Kemppaisen ikionnelliseksi, kun mitalistin kuljettamiseen järjestetyn auton takapenkillä odottaa kaksi pulloa jääkylmää olutta.

Joukkuekaverit vievät Kemppaisen syömään Akropolis-kukkulan varjoon Plakan kuuluisalle alueelle, vaikka juhlakalulle olisi kelvannut kisakylän Mäkkärikin.

Kello on vähän yli yksi yöllä. Olympiamitalisti Marko Kemppainen panee silmät kiinni ja nukahtaa alle puolessa minuutissa.

Neljä mitalia arvokisoista

Marko Kemppainen on syntynyt 13. heinäkuuta 1976 Kajaanissa. Asuu Suomussalmella ja edustaa Suomussalmen Urheiluampujia. Liikuntapaikkahoitaja.

Olympiahopeaa Ateenassa vuonna 2004. MM-pronssia Kairossa vuonna 2001. EM-pronssia Mariborissa vuonna 2006. Lisäksi Suomen joukkueessa MM-hopeaa Mariborissa vuonna 2009.


Ei ole virallisesti lopettanut uraansa, mutta pitää tällä hetkellä ainakin välivuotta. ”Ammunnassa voi pärjätä vanhanakin”, Kemppainen sanoo.