Hallituksen neuvotteluista ei saatu koko perjantain aikana juurikaan tietoa. Vuorokauden vaihtuessa Suomella oli vielä hallitus.
Pääministeri Juha Sipilä (kesk.) on esittänyt omat uhkavaatimuksensa ensin työmarkkinajärjestöille ja tällä kertaa kokoomukselle.
Jokaisella kerralla ultimatum on romuttunut. Sipilän joustaminen uhkavaatimuksistaan voi olla järkevää, mutta vastapuolet ovat jo huomanneet jatkuvan venymisen ja tietävät, etteivät ultimatumit päde.
Hallituksen olisi pitänyt perjantaina hajota, kun sote-sopua ei päivällä syntynyt. Ei hajonnut.
Miksi?
Ehkä ennen kaikkea siksi, että pääministeri ymmärsi tilanteensa vaihtoehdottomuuden. Ei ole olemassa vaihtoehtoista hallituspohjaa, jota johtaisi pääministeri Juha Sipilä.
Vihreiden Ville Niinistö esimerkiksi kertoi Lännen Medialle, että vihreät ei nykyisellä hallitusohjelmalla edes keskustelisi yhteistyöstä. Sipilän pitäisi aloittaa kaikki puhtaalta pöydältä.
Sdp haluaisi uudet vaalit, joissa se saattaisi hyvinkin porhaltaa keskustan edelle.
Sipilä alkaa olla kuin Jyrki Katainen (kok.), joka pelkäsi perussuomalaisten suosiota ja antoi hallituksensa hoiperrella hankkeiden kaatuessa keilojen lailla.
Pääministeri Sipilän ei olisi kannattanut uhata ”presidentin luokse kävelemisellä”. Se viilsi haavan, joka vuotaa pitkään.