Yhtiöittääkö vai eikö?
Tämä tuntuu olevan nykyään politiikan keskeinen kysymys, oli aihe sitten mikä tahansa. Riitahan siitä syntyy hallituksen ja opposition välille. Tosin mistäpä ei syntyisi.
Nyt tämä yhtiöittäminen on erityisen kuuma aihe, kun liikenneministeri Anne Bernerin (kesk.) hellimä liikenneverkkouudistus näki torstaina aamunkoittonsa ja siitä julkaistiin ensimmäinen askel: selvitys.
Joissain yhteyksissä hanke ehdittiin jo torstaina kaataa, mutta hold your horses.
Nyt on tehty vasta selvitys, seuraavaksi odotetaan lausunnot ja sitten alkavat poliittiset lehmänkaupat. (Tyyliin: rajat kiinni, niin pannaan autoihin mustat laatikot. Esimerkki on kuvitteellinen, mutta mahdollinen.)
Käykääpä varsin aamulla ennen töihin menoa lähimmällä huoltoasemalla juomassa kuppi kahvia ja kyselkää kahvilaparlamentilta, mitä mieltä siellä ollaan yhtiöittämisestä. Siellähän ne tienkäyttäjät nimittäin ovat: tankkaamassa – ja samalla kahvia juomassa.
Minä käyn melkein joka aamu tuossa työpaikan viereisellä huoltsikalla juomassa paperimukikahvin ja kuulemassa vastauksen.
Huoltoasemaparlamentista ei löydy ensimmäistäkään kahvinjuojaa tai mittarista bensaa tankkaavaa, joka kannattaisi suoraan eilen esiteltyä uudistusta.
Nyt on vain olennaista se, ettei sieltä huoltsikaltalta löydy oikein minkäänlaisia perusteluita sen paremmin vastustukselle kuin kannattamisellekaan.
Ja tästä päästäänkin siihen olennaiseen: yhtiöittäminen etäännyttää kansan päätöksenteosta.
Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että demokratialla ei ole enää yhtä paljon merkitystä kuin aiemmin.
Jos sen vielä rehellisemmin sanoo, niin äänestäessäsi päätät jostain, mutta et oikein siitäkään.
Ilmiö on paikallistasolla nähty jo kunnissa, kun viime vuosikymmenen Paras-hankkeessa kuntia painostettiin joko yhdistymään tai ainakin muodostamaan yhteenliittymiä sosiaali- ja terveydenhuollossa.
Ja kyllähän niitä muodostettiinkin.
Siinä tuli samalla luotua kuntayhtymiä, jotka käytännössä nielaisivat kunnanvaltuustoilta budjetit hallittavakseen. Yhtymiä johtivat ja johtavat joko ulkopuolelta värvätyt ”hyvät tyypit” tai valtuustoryhmien ”luottopelurit”.
Pienessä hallituspiirissä saattoi – ja saattaa yhä – olla päättämässä veroeurojen käytöstä tukku hyvin verkostuneiden kunnallispäättäjien kavereita (tai riittävän taitavia konsultteja).
Ja tässä tämän nykyisenkin yhtiöittämisvimman piilevä riski on.
Ihan aiheellista on miettiä sitä, mistä ne puuttuvat rahat teiden kunnossapitoon tulevat, jos väylät yhtiöitetään.
Jos aukottomasti pystytään osoittamaan, että sieltä ne liki ihmeen kaupalla pämähtävät teitämme korjaamaan, asiahan on mitä parhain.
Jos tämäkin on jokin pääministeri Juha Sipilän (kesk.) ja hänen uskollisten aseenkantajiensa aikaansaama ihme - kuten vaikkapa varastoarvon muutoksella plussalle kääntynyt Talvivaaran kaivos (Ks. Kauppalehti), siis nykyinen valtion omistama Terrafame - niin aika moni on valmis sen ihmeen ottamaan vastaan.
Ihmeen vastapoolina on valitettavasti se, että jälleen kerran yhdeltä kansanvaltaisista tahdonilmauksistamme vietäisiin merkitystä pois.
Nimittäin suoraa kansallisomaisuutta (tiet ja turut), joka on nyt vaaleilla valitun eduskunnan vallan alla, siirtyisi yhtiöön, jonka päättäjien valinnasta kansa ei enää saisi sanoa mielipidettään – saati, että saisi sanoa siitä omaisuudesta mielipiteensä.
Ehkä kohtapuolin olemmekin siinä tilanteessa, että sekä kunnalliset ja valtiolliset varat on kokonaisuudessaan siirretty yhtiöihin.
Sen jälkeen saamme päättää sentään siitä, kuka päättää siitä, kuka päättää verorahojemme (tai veroluontoisesti kerättyjen) varojemme käytöstä.
Tätä kehityskulkua odotellessa heitän ihan pienen idean: jos nyt joku oppositiopuolue osaa tämän kehityskulun pukea yksinkertaiseksi ja kansantajuiseksi viestiksi, niin sen vastustamisella saa ensi vaaleissa maanvyörymävoiton.
Tai jos joku hallituspuolue pelkää rökäletappiota, niin samalla sapluunalla niitä ministerisalkkuja on vielä pelastettavissa.
Ei se ratkaisu nimittäin kaukana ole. Ja ratkaisun nimikin on tuttu ja pitkään testattu: demokratia.
Kokeilkaa toki.