Kun urheilija saavuttaa Suomessa tietyn aseman tai menestysasteen, häneltä häipyy sukunimi. Kansa kutsuu häntä etu- tai lempinimellä ja myös urheilua seuraamattomat tietävät, kenestä on kyse.
Jääkiekossa puhuimme viime vuosikymmenellä Teemusta ja Sakusta. Nyt heidän paikkansa ovat ottaneet Patrik ja Sebastian.
Kaikki tietävät, että formuloita ajavat Kimi ja Valtteri. Parikymmentä vuotta sitten tilanne oli vähän vaikeampi, mutta onneksi kaksi kuljettajaa erottuivat sillä, että menestyjä oli Mika, ja sitten oli Mika Salo.
Kuningas Litti valloitti jalkapallokentät, ja samanlaisia urotekoja koripalloparketeilla suorittaa Lauri. Tero ja Seppo ovat keihäsmestareita. Arsi pukkasi kuulaa.
Hiihto on silti laji, jossa suomalaisilla on eniten hyvänpäiväntuttuja. Mietaa, Marja-Liisa, Mika, Harri ja Jari saivat seuraajat Virpistä ja Aikusta. Nyt kansaa kiihottavat Krista ja Iivo.
Saatamme ajatella, että he ovat aivan kuin me. Tavallisia suomalaisia.
Keskiverto suomalainen on kaukana Iivo Niskasesta. Länsi-Tuirassa konttaamaan oppinut ja sittemmin Vieremällä raavaan miehen mittoihin kasvanut Niskanen edustaa huippu-urheilua aidoimmillaan.
Kun lähes 190-senttinen ja 80-kiloinen mies, jonka selkä on leveä kuin kirkon seinä, painelee Seefeldin laduilla kilometrin mittaista nousupätkää, siinä jylläävät niin mahtavat voimat kuin ihmiskroppa vain kykenee tuottamaan. Minuutin aikana happea palaa seitsemän litraa, ja hänen suuri suunsa ahmaisee kehon sisään kolmatta sataa litraa ilmaa.
Niskasen ajatusmaailma karkaa huippu-urheilusta pois ainoastaan rakkaiden seurassa. Rakkautta hänen elämässään edustavat Saana-vaimo, perhe ja ravihevoset. Jos Niskanen haluaa irrotella, hän lähtee raveihin tai saunoo kavereidensa kanssa.
Kyseessä on mies, joka ei hommaile tai puuhaile, vaan tekee kaiken pieteetillä ja äärimmäisen omistautumisen ehdoilla.
Kun Niskanen voitti 50 kilometrin olympiakultaa, hän toivoi esimerkkinsä avaavan muiden suomalaishiihtäjien silmät siitä, kuinka ehdottomasti urheilijan täytyy heittäytyä unelmiensa eteen.
Huippu-urheilu ei ole hänelle uhraus vaan elämäntapa.
Niskanen ei rellestä Qstockissa, käy kilpailukaudella diskoissa tai pelaa yömyöhään Fortnitea. Nämä ovat yksilöurheilussa itsestäänselvyyksiä. Milloin sama tajutaan joukkueurheilun puolella, jossa urheilijoiden työstään saamat palkkiot ovat moninkertaisia verrattuna hiihtoon, yleisurheiluun tai voimisteluun?
Ura huippu-urheilun parissa voi olla ohi hyvinkin nopeasti. Miksi urheilija ei pistäisi kaikkea peliin onnistuakseen siinä?
Iivo Niskanen on heittäytynyt sataprosenttisesti hiihdolle ja siinä menestymiselle. Hän ei tee kompromisseja. Hän ei osta kaupan kassalla heräteostoksena karkkipatukkaa tai ota saunan päälle yhtä kaljaa.
Siksi hän on suuri ja mahtava, eikä kuten yksi meistä.