Ko­lum­ni: Suu­rem­paa pe­rus­ään­tä

Niin ne on lampaat taas lahdattu tänäkin pääsiäisenä. Vuodat virutettu ja vartaat teroitettu kevään suurta ylösnousemuksenjuhlaa varten. Palmusunnuntain ovelta ovelle kulkevat trullit tosin jäivät hieman toisenlaisen peikkoshown varjoon.

Niin ne on lampaat taas lahdattu tänäkin pääsiäisenä. Vuodat virutettu ja vartaat teroitettu kevään suurta ylösnousemuksenjuhlaa varten. Palmusunnuntain ovelta ovelle kulkevat trullit tosin jäivät hieman toisenlaisen peikkoshown varjoon.

Viime sunnuntain eduskuntavaalien tulosta kun seurattiin joka töllissä kieli keskellä suuta. Mielissä risteilivät nuo joka vaalien alla tärkeät, perinteiset kysymykset: Mikä puolue kehittyy Suomen suurimmaksi ja nappaa pääministerin paikan ja kauan himoitun hallitusohjelmavastuun?

Mikä on yleinen äänestysprosentti? Kuka vanhoista edustajista jatkaa, kuka poistuu? Nouseeko uusia mielenkiintoisia henkilöitä Arkadianmäen valtaistuimille? Kuka pääsee Sauli Suuren oikealle puolelle, ja sieltä hallitsee eläviä ja kuollehia? Onko tuo toimittaja lihonu?

Noh, aivan kuten pitkin talven gallupeita ounasteltiinkin, voiton vei tulevaisuuteen luottava kokoomus, Jyrki-boy iloisella ilmeellään sen keulakuvana. Hopea ei ollut tälläkään kertaa suomalaisille häpeä: sosiaalidemokraatit änkeävät mahtavalla torjuntavoitollaan hallitusneuvotteluihin. Urpilaisen itsevarmuutta uhkuvalla ilmeellä paikka vallan huipulla on taattu.

Kyllä se tärkein kysymys taisi kuitenkin olla Perussuomalaisten kannatuksen laajuus. Puolue ponnisti huikeasti pronssille, ja Suomessa koettiin Jytky, jota ei ole nähty vuosikymmeniin. Jokaisesta vaalipiiristä kansalaiset löysivät mielestään päteviä persulaisia Suomen asioista päättämään ja vastuuta kantamaan. Saas nähdä miten vaalilupausten takana pysytään? Vai käykö heille kuten kaikille muille on persulaisten mielestä vaalien jälkeen käynyt? Jää tosiaan nähtäväksi.

Onhan se ravistavaa tähän suomalaiseen politiikankenttään, että tuollainen pieni, ns. populistinen puolue on yhtäkkiä vallan kahvaa hamuamassa. Ilmiön taustalla on varmasti vuosikausia kytenyt tyytymättömyys perinteisten puolueiden jäykähköön johtamistyyliin, jossa asialinjat ovat kansalle vaikeaselkoisia, ja missä tunteita ei juuri näytetä. Eikä varmasti voi myöskään vähätellä suhtautumista rahoituskriiseihin ja muiden maiden velkojen maksuun.

Toivottavasti Suomi ei kuitenkaan joudu eurooppalaisessa politiikassa vr-mäisesti routavaurioden takia sivuraiteelle. Meillä kun ei oikein taida olla mitään viennillistä valttia, jolla pärjäisi maailmalla ilman liittoutumissopimuksia. Huopatossumonopolilla ei nimittäin kovin pitkälle pötkitä tässä kiristyvässä maailmantilanteessa.

On se kuitenkin hyvä, että ihmiset ovat kiinnostuneita ja käyvät äänestämässä. Kivien viskominen ja rynkyllä rysäyttäminen kun on, miten minä sanoisin, hieman alkukantaista.

Ilmoita asiavirheestä