Olen Suomen isänmaallisin sivari.
Tämän tittelin minulle antoi hyvä ystäväni, Simon oma kasvatti Hannu, Hannu Simoska.
Vuosi oli 1998 ja edustin Oulun Luistinseuran jääpallojoukkuetta. Sivari urheiluseurassa, jonka johtokunnassa istui jos jonkinmoista EVP:tä ja skapparia, oli kummajainen.
Toki pyöröpuikot ottelumatkoilla bussin takapenkillä olivat pehmittäneet sopivasti maaperää sille, että varsinaista kohua ratkaisuni ei joukkohygieniaan tehnyt, mutta kuitenkin, asia puhutti.
Tästä ajasta muistan myös puheet, jotka varoittivat työn saannin vaikeudesta ja luuserin leimasta, jonka siviilipalveluksen suorittaja saa kantaakseen.
Suoritin siviilipalvelukseni Oulun kaupunginteatterissa. Olin vahtimestari ja palvelusaikani oli normaali virka-aika, 8-16. Paikka oli mahtava. Vaikka olin vahtimestari ja vahvasti sidottu kaupunginteatterin byrokraattiseen puoleen, pääsin silti tutustumaan ja aistimaan luovalla puolella tapahtuvia asioita.
Se oli myös ensikosketukseni niin sanottuihin oikeisiin töihin, jossa erilaiset ihmiset, erilaisissa asemissa, tekevät töitä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Se kasvatti nuorta miestä ja antoi perspektiiviä elämään. Pojasta tuli mies.
Siviilipalvelusmiehen kokemustani saa pohtimaan ylihuomenna oleva Suomen 93. itsenäisyyspäivä. Sivarina törmää välillä puheisiin, jossa isänmaallisuus kyseenalaistetaan vahvasti ja muistutetaan paikkavarauksesta ladon takana, jos rajalla aletaan ryskäämään.
Tiedän, että voisin pönkittää isänmaallisuuttani kultaisella leijonalla kaulassani tai Kiinassa tehdyllä hupparilla, jonka selässä lukee "Kiitos 1939-1944", mutta en tee sitä. En koe sitä isänmaalliseksi.
Minulle isänmaallisuutta on lauantaisauna ja Koskenkorva-viina, se riittäköön. Toki haluan myös kiittää veteraaneja ja sanoa, että kunnioitan teitä. Toivon,että teitä edustavat järjestöt, jotka istuvat miljoonien eurojen päällä, käyttävät ne teidän hyväksi nyt, eikä joskus tulevaisuudessa itsensä hyväksi. Te olette ne rahat ansainneet.
Lopuksi. Suomalainen identiteetti, itsenäistymisen jälkeen rakentui vahvasti kolmen asian varaan. Omiin rajoihin, muiden maiden tunnustukseen ja omaan rahaan, markkaan.
Nämä olivat arvoja ja asioita, joihin suomalaisuuden kivijalka rakentui. Tänä päivänä Suomi kuuluu Euroopan Unioniin, markka on euro, ja passia ei tarvitse joka kerta ottaa mukaan, kun haluaa ulkomaille matkustaa.
Mutta entä sitten? Minusta ei tunnu yhtään vähempää siltä, ettenkö olisi suomalainen ja etteikö minulla olisi suomalainen identiteetti. Ja miksikö?
PERKELE!