Syksyllä 1979 eräs sarjakuvia ja rockia harrastava nuori mies naputteli kirjoituskoneella ylös radioviikon pop-ohjelmat. Mikään vähästä tarjonnasta ei saisi mennä ohi.
Menot piti kellottaa tarkasti, jotta ehti kuulla tiistai-aamuna Rokkivekkarin ennen koulun alkua. Iltapäivällä piti rientää kotiin kuulemaan rinnakkaisohjelmalta nuorisomusiikkia kolmen vartin ajaksi.
Iltaisin tuli puoli tuntia hyvin toimitettuja teemaohjelmia, kuten Matkalla maineeseen tai Viikon pop-LP. Niissä tekijöiden taustat kerrottiin seikkaperäisesti ja untuvikot saivat esittää taitojaan koko kansalle. Jos ei siis seipäänheitto tai viidenkympin hiihto vienyt näitä ohjelmapaikkoja.
Viikonloppuna sormet hikosivat kasettimankan REC-nappulalla, kun nuoriso yritti napata nauhalle suosikkisävelmänsä Nuorten sävellahjasta tai Pop eilen -- tänään -ohjelmasta.
Lommoposkinen Mikko Alatalo luotsasi telkkarissa Iltatähteä, jossa hulmusivat letti ja leveät lahkeet. Pop-tähtiä haastateltiin asiantuntevasti ja hartaudella.
Pienlehdet elivät kukoistuskauttaan. Ennen 90-lukua populaarimusiikilla oli ohjelma-aikaa niukasti, joten piti keskittyä olennaiseen. Laatusarjakuvia julkaistiin harvakseltaan, Non Stop ja Zärpä olivat pelastus siihen tarpeeseen.
Populaarimusiikki pamahti ohjelmavirraksi 1980-90-luvuilla. Määrä ei valitettavasti korvannut laatua. Ohjelmastudioihin alettiin istuttaa juontajiksi huonon kotikasvatuksen saaneita keskenään höliseviä apinoita. Heille sivistys ja populaarikulttuurin tuntemus on turhaa, koska toimitustyötä ei tarvitse tehdä. Soittolistat hoitavat muun hälyn. Sarjakuvien tarjonta on sentään parantunut ja monipuolistunut.
Vanhemmat valistivat 70-luvulla, että nuoriso unohtaa populaarikulttuurin harrastamisen aikuistuttuaan. Heillä oli asiasta vankka tietämys, koska olivat itse luopuneet Lasse Liemolasta ja muista hurjista täysi-ikäistyttyään.
Sarjakuvat kiikutettiin ulkohyyskän lukemistoksi ja saunanpesän sytykkeeksi.
Populaarikulttuuri oli pitkään lättähattujen ja hippien puuhastelua, mutta yliopistoissa se alettiin vähitellen ottaa hyvin vakavasti. Otsat rypyssä pohdittiin U2-yhtyeen lavaspektaakkelia postmodernin maailman representaationa. Populaarikulttuurista tuli aikuista ja arkipäiväistä.
Nuori mies on nyt keski-ikäinen ja harrastaa edelleen aktiivisesti rockmusiikkia ja sarjakuvia, kuten suurin osa ikäluokastaan ja nuoremmasta polvesta. Radiota ei kuuntele juuri kukaan, mutta Internetistä löytyy mielenkiintoisimmat uudet tekijät ja vanhat helmet.
Vanhempien profetiat populaarikulttuurin kuolemasta kaikuivat tinnittäville korville.