100 000 vuoden kuluttua, teoillamme ei ole mitään merkitystä, ei mitään.
On aivan sama, mitä jonkin ääriasenteen omaava ihminen sanoo televisiossa tai poltetaanko Oulussa koko Suomen roskat tai louhintaanko kallioon parkkipaikkoja, jotta saadaan autoista vapaa keskusta tai kerron julkisesti että rakastan vaimoani.
100 000 vuoden kuluttua,
A: sitä ei kukaan muista,
B: se ei ketään kiinnosta,
C: A:ta ja B:tä ei ole olemassa, koska se iso luuta on jo lakaissut.
Mutta pienessä mittakaavassa, silloin teoillamme on merkitystä. Jos juon viinaa, minulla on aamulla krapula. Jos lyön vasaralla sormeeni, sormeni turpoaa. Jos sormeni turpoaa, pidän itseäni kömpelönä typeryksenä.
Juuri tämä, tekojen välitön seuraus tekee elämästä mielenkiintoista. Tällöin pystymme monessa asiassa vaikuttamaan siihen millaista elämää elämme, mitä kokemuksia koemme.
Toki on myönnettävä, että sattumalla on aina oma merkityksensä asioiden kulkuun ja lopputulokseen, mutta missään nimessä ei pidä väheksyä omien tekojen ja päätösten vaikutusta tapahtumiin.
Ajatukseni mittakaavasta syntyi kun luin ystäväni, tai siis ystävyys on yksipuoleista, koska uskon että hän ei tiedä kuka olen, mutta kuitenkin, Pentin, Pentti Linkolan; Voisiko elämä voittaa -esseekokoelman.
Pentti, tuo koko elämänsä metsässä ja kalavesillä viihtynyt luonnonrakastaja, joka julkisessa keskustelussa tuomitaan ihmisvihaajaksi ja kaiken elämän vastustajaksi, herätti minut pohtimaan elämän ja tekojemme merkitystä.
Ensireaktio veti niukkuuden äärireunalle. Kuvittelin karsivani elämästäni kaiken ylimääräisen ja ryhtyväni elämään elämää yksinkertaisesti ja vähällä toimeentulolla.
Nopeasti huomasin, että saappaat, jotka olivat jalassani, eivät siihen suostuneet. Se oli monen asian summa.
Opittujen tapojen ja asioiden, mielihalujen ja luonteen, ympärillä olevien ihmisten ja mikä tärkeintä, oman todellisen halun puute ajoi siihen, että luovuin niukkuuden tavoittelusta.
En kuitenkaan palannut entiseen, palasin johonkin, josta en itsekään tiedä mikä se on, mitä se on. Johonkin, jossa vain yksi sana nousee kaiken yläpuolelle, kyseenalaistaminen.
Mittakaava-ajattelu on minulle oiva elämänfilosofia. Melankolisimmilla hetkillä pohdin kaiken katoavaisuutta, iloisimmilla kaiken ihanuutta.
Tietoisuus siitä, että lopussa on vain katoavaisuus, saa minut elämään lyhyen mittakaavan mukaan. Tekemään tekoja joilla on merkityksensä ja tarkoituksensa nyt, ei sadan tai tuhannen vuoden kuluttua.
Vaimo, minä rakastan sinua.