Sinne vain viet sen ja jätät sinne, ohjeisti mies. Kylmää hikeä alkoi puskea otsalle. Autokorjaamolla jos jossain olen epämukavuusalueella.
Määräaikaishuolto. Jo sanakin saa elohiiren nykimään silmäkulmassa.
Ajan auton korjaamon pihalle ja lähden kiikuttamaan avainta sisälle. Hetken kuluttua pitää palata takaisin. Mikä ihme se rekisterinumero olikaan?
Toistan mielessäni mantran lailla kirjain–numero-yhdistelmää kävellessäni sisälle. Aavistuksen nolottaa jo valmiiksi. Kai rekisterinumero on kuin sosiaaliturvatunnus – asia, joka kaikkien autonomistajien pitäisi tietää.
Isäni taitaa edelleen muistaa kaikkien omistamiensa autojen rekisterinumerot. Pappaani on tavattu kiusoitella siitä, että hän on joskus sekoittanut oman tyttärensä syntymävuoden ja kauan sitten omistamansa kuorma-auton vuosimallin.
Minun tietämykseni autoista rajoittuu lähinnä väriin.
"Mihin aikaan teille on varattu huolto?"
Ei hajuakaan. Minun käskettiin vain tuoda tämä auto.
"Saako lasinpesunestettä lisätä tai polttimoita tai pyyhkijöitä vaihtaa, jos on tarve?"
Kiroan miehen mielessäni. Minun piti todellakin vain tuoda tämä auto.
Muistan, että yksi polttimo on vasta vaihdettu ja lasinpesunestettäkin on lisätty vain vähän aikaa sitten. Hetken mielijohteesta annan luvan vaihtaa pyyhkijät, koska muistan, että ne eivät ole kovin kaksisessa kunnossa. Ei kai se nyt voi kovin paljon maksaa.
Kotona mies pyörittelee silmiään.
Traumat autokorjaamoista kumpuavat jo vuosien takaa, jolloin olimme tyttöporukalla reissussa, sattumoisin Oulussa. Kotimatkalla autosta alkoi kuulua kummallista ääntä.
Hinausauto vei menopelimme korjaamolle, ja jouduimme viettämään yhden ylimääräisen yön nykyisessä kotikaupungissani.
Seuraavana päivänä kaverini kysyi autonkorjaajalta, maksetaanko tämä nyt heti vai kuinka tässä toimitaan.
"Ei tässä taida olla paljon vaihtoehtoja", hänelle vastattiin.
Vai niin.
Tarinan opetus? Ei sellaista taida olla. Onneksi seuraavaan huoltoon on aikaa.