Lauantaisin aterian jälkeen äitimme luki aina runoja, ja jos tiesi runoilijan, sai vitosen.
Vitosella sai Myllyojan Plussasta "kahella markalla nuita ja kolomella nuita". Se oli silloin, kun olin pieni ja lapsi.
Lapsena ihmettelin myös sitä, miksi isä itkee, kun pallokentän laidalla on se yksi raajarikkoinen (Uuno Kailas). Sen ymmärsin sitten vanhempana, kun itsekin itkin. Se on nyt, kun en ole enää pieni ja lapsi.
Oheiset muistijäljet liittyvät runouteen, mutta ne nivoutuvat lukemiseen. Äitini teki kaikkensa, että minä ja veljeni olisimme lukeneet edes kaksi kirjaa vuodessa. Emme lukeneet, luimme vain yhden. Mutta ei se siitä ollut kiinni, ettenkö olisi pitänyt lukemisesta, pidin muista asioista vain enemmän. Lukeminen vaati sekä aikaa että keskittymistä, mutta eihän minulla niitä ollut.
Minulla oli kiire ajaa pyörällä metsässä ja rätkiä jääpalloa levyn päältä.
Mutta nyt, 32-vuotiaana, kiitän äitiäni hänen sinnikkyydestään.
Nyt se kantaa hedelmää.
Tarvitsin sen kukkaan puhkeamisessa vain kriisin, sen kolmenkympin. Olin lopen kyllästynyt televisioon ja siihen tuubaan mitä se suolsi. Löysin itseni kirjahyllymme edestä pohtimasta, mitä kirja voisi minulle antaa.
Päätin antaa mahdollisuuden, mahdollisuuden jollekin klassikolle, jota on aina kehuttu. Päädyin Mika Waltariin ja Sinuhe Egyptiläiseen. Ja voi pojat, että jysähti. "Ihminen on aina ollut ja tulee aina olemaan...", ei se muuta tarvinnut.
Tästä lähti vyöry, jonka loppua ei näy. Pientä tasaantumista on ollut havaittavissa ja olen taas palannut myös television ääreen, mutta lukijaa minusta ei enää kitke mikään.
Lopuksi vielä runouteen, alkulähteeseen. Vaikuttavin muisto runoudesta liittyy isoäitiini, Impi Oma Kultaan.
Oli 80-luku ja Omalla oli tapana kutsua meidät syömään tasaisin väliajoin. Oma oli vanhemmalla iällä hiukan sortunut pulloon, mutta se ei hänen rakkauttaan ja välittämistään vähentänyt tippaakaan. Ruoat syötyämme ja poistuessamme kohti autoa, Oman kolmannen kerroksen ikkuna rävähti auki ja hän huusi peräämme niin, että koko Tuira raikasi:
"Ei raha rikkaiden juhlaa valkaista voi, mut köyhä kun tuhlaa niin taivaatkin soi" (Aaro Hellaakoski). Tämä oli viimeinen kerta kun näimme Oman elossa.
Myös tämä teki lähtemättömän jäljen pienen pojan sydämeen.
Antti Putkonen, Kooma-mies.