Kytät on natsisikojaaa, VÄÄÄÄ!
Autotalleissa rääkättiin halpoja soittopelejä 1970-luvulla. Syntyi kantaaottavaa tuimaa tykitystä ja itseironisesti ilakoivia punkralleja. Osasta tuli klassikoita, osa katosi c-kasettien hautuumaalle. Punkin syntymästä on kutakuinkin 35 vuotta.
Suomi harppoi 70-luvulla pientilojen kuoleman ja siirtolaisuuden kautta kohti hyvinvointiyhteiskuntaa. Aitoja kapinan aineksia oli Pihtiputaalla aika vähän, toisin kuin brittiteineillä urbaanighetoissa. Siellä anarkian polttoaine oli kahtia revitty ja alati lakkoileva ja mellakoiva luokkayhteiskunta, joka avasi tietä thatcherismille. Sateisilla saarilla syntyi nuorisokulttuuri, joka kolmen soinnun ihmeillään ilkkui ylipitkille progesooloille ja hippien haalealle maailmanparannukselle. Punk kyseenalaisti porvarilliset ja elitistiset arvot. Räkänokat ärsyttivät niin valtaapitäviä kuin entisiä radikaaleja.
Punk kaupallistui nopeasti ja sen ympärille kehittyi rättikauppaa ja laskelmoidut imagot. Esipunk-orkesteri australialainen The Saints oli noista tietämätön ja saapui vanhalle mantereelle hämmentäen faninsa - miesten soitto oli raivokasta, mutta tukat ja teryleenien lahkeet lepattivat kuin tuulipussit. Pohjoisirlantilainen Stiff Little Fingers kunnioitti aatetta ja teki räjähtävää poliittista punkia, toisaalla manchesteriläinen Buzzcocks hirnui teiniunelmille ja lisäsi pop-musiikkiin kourallisen kirskuntaa. Punkiin mahtui monenlaista teinien ehdottomuudella luotsattua bändiä, jotka kukin tyylillään ottivat kantaa yhteiskunnan tilaan.
Tänään esivaltaa pilkanneet punkkarit ovat viisikymppisiä toimitusjohtajia ja erityisopettajia, kelpo työkavereita ja naapureita. He ovat parhaassa nostalgiaiässä, mutta jostain syystä punkki ei radiossa soi. Soittolistoille kelpaavat vain punk-taustansa unohtaneet iskelmänikkarit tunkkaisilla pop-riimeillään. Harmi, sillä Ratsia ja Kollaa Kestää tekivät uskomattoman hienoja biisejä. Radiossa eivät soi energiset The Damned ja The Stranglers. Eipä edes jenkkiläiset vaihtoehtomusiikin esitaistelijat ja lyyrikot Patti Smith tai Richard Hell. Kuka on huomannut, että genremääritelmiä karkaavien, mutta punkin kyljessä kasvaneiden Raine Salon ja Jaakko Kangosjärven levyjä on uudelleenjulkaistu tänä keväänä?
Kantaaottava musiikkikulttuuri vaimeni punkin ja rapin jälkeen. Musiikilla ei tunnu enää olevan tilausta arvomaailmojen ravistelijana. Keski-ikäisten teiniaikojen musiikki ei ole 30 vuoden jälkeenkään saavuttanut radiosoittokelpoisuutta. Aito punk kelpaisi meille muutaman vuoden nuoremmillekin, jotka emme ehtineet punkkulttuuriin mukaan. Onneksi on Youtube.