Urheilutoimittajan ammatin suola, pippuri, ketsuppi ja etuoikeus on se, että pääsee käymään maailman merkillisissä ja merkityksellisissä paikoissa – sellaisissakin, joihin ei muuten koskaan menisi. Jotkut niistä ovat joskus kulkeneet kutsumanimellä Ahmanperse, jotkut ovat sellaisia kuin Rio. Ikonisia.
Kertaakaan vuosikymmenen aikana ei ole pelottanut eikä edes hirvittänyt lähteä mihinkään, ennen tätä. Pelko voi olla liian vahva sana nytkin, mutta sydänalassa on silti ollut ontto tunne.
Ehkä se johtuu kaikesta ennakkorummutuksesta: Brasilia on väkivaltainen maa, jossa tehdään 58 000 henkirikosta vuodessa. Riossa on tapettu tämän vuoden ensimmäisellä puoliskolla 14 ihmistä päivässä. Toukokuussa raportoitiin melkein 10 000 varkautta. Juuri ennen matkaanlähtöä AIPS – Association Internationale de la Presse Sportive eli kansainvälinen urheilutoimittajaliitto – lähestyi varoitusmaililla. Eipä ole aiemmin lähestynyt. Kisakaupunkiin jo matkustanut tuttu kuvaaja raportoi, kuinka puistossa narkkari kiskaisi korun mummon kaulasta.
Ehkä sekin vaikuttaa, että tänä kesänä maailma ja varsinkin Eurooppa on ollut lohduton paikka. Todellisemmat uhat täällä ovat kuitenkin toisenlaiset.
Hyviä neuvoja on tietysti sadellut kysymättäkin. Kannattaa näyttää paikalliselta – selvähän se, helppo homma. Kannattaa näyttää siltä, että tietää mihin on menossa – joopa joo. Ei kannata kantaa mukana mitään arvokasta – eipä tietenkään, paitsi muutaman kymmenen tuhannen euron arvosta kameroita, objektiiveja ja muuta tekniikkaa, joita ilman ei voi tehdä töitä. Kannattaa luovuttaa suosiolla, mitä ollaan vailla – tästä on sentään helppo olla samaa mieltä. Asetta pitelee usein pikkupoika, jolle millään ei ole mitään väliä.
Se kävi kuitenkin selväksi jo ennen kisojen alkua, että vanha klisee pitää paikkansa myös maailman väkivaltaisimpiin lukeutuvassa kaupungissa: olympialaisten aikana olympiakylä on yksi maailman turvallisimmista paikoista. Myöskään kisapaikoilla tai muissa virallisissa yhteyksissä, joissa kisapassit kaulassa kuljetaan, tuskin on syytä huoleen.
Rion olympialaisia turvaa 65 000 poliisia ja 20 000 sotilasta päälle, ja varusteista ja esiintymisestä päätellen nämä pojat ottavat tehtävänsä vakavasti.
Siitä päästäänkin yhteen Rion suurista ongelmista, poliisiväkivaltaan. Amnesty Internationalin mukaan Brasilian poliisi tappaa eniten maailmassa. Asetta pitelee useimmiten polícia militar, sotilasorganisaatio, joka on koulutettu taistelemaan erityisesti huumekauppaan liittyvissä tilanteissa. Koulutus on kuitenkin lyhyt, ja vielä 1990-luvulla Riossa maksettiin poliiseille urhoollisuuslisää. Käytännössä sitä olisi voitu kutsua tapporahaksi. Vuonna 2013 poliisi ampui Brasiliassa 2 212 ihmistä – ei urheilutoimittajia eikä kisaturisteja, vaan nuoria mustia miehiä.