ESA-lehden kuvauksissa. Farkut on revitty shortseiksi ja sisällä tunne että tästä ei hyvä heilu. Se sekä kaduttaa että innostaa.
Nojaan pääni puuta vasten heinänkorsi suussa. Silmät sirrillä katselen aurinkoa, Samin sulkija laulaa ja Keijo käkättää vieressä. Mieli on tyyni ja rauhallinen.
Kuukauden kuluttua ESA ilmestyy ja sormet hikoillen avaan keskiaukeaman. Siinä se on, yhden lapsen isä, puolimunasillaan keskiaukeamalla. Ihanaa.
Olen huomionhakuinen, myönnän. Minä rakastan huomiota. Sitä hetkeä kun jonkun pää kääntyy ja katsoo suoraa minuun.
Facebook on minulle taivas. Antti Putkonen ja puolipitkät kalsarit, Antti Putkonen aamuun uuteen, Antti Putkonen tipi kusi hommat, soita lonkku heti kun heräät.
Joka minuutti voi tehdä jotakin jonka joku näkee. Voi raportoida elämästään tai tiedottaa tulevasta. Sitten vain jännittää kuinka monta notificationia (kommenttia tai merkintää sinun merkintään) on kertynyt ja mitä enemmän, sen parempi. Siihen jää koukkuun, helposti.
Olin myös televisiossa. Huomionhakuisuuden vietti sai tyydytystä enemmän kuin koskaan. Oma naama ja teot katselijoiden edessä. En kiellä etteikö pelottanut. Pelottanut se miltä oma ääni kuulosta tai näytänkö siellä ihan ääliöltä, mutta sittemmin rauhoituin ja mietin että mitä väliä, entä sitten. Itsehän tätä kerjäsin.
Välillä pohdin ja pysähdyn miettimään miksi teen asioita. Teenkö niitä vain siksi että saisin huomiota. Välillä kyllä, välillä ei. Huomio on useimmiten mukava sivutuote ja eteenpäin vievä voima.
Vanhemmiten olen kuitenkin tullut hiukan liian kriittiseksi ja siitä haluaisinkin päästä eroon. Minusta on aina parempi tehdä se asia mikä päähän pälkähtää, kuin miettiä liikaa seuraamuksia ja jättää se tekemättä.
Lopuksi vielä kohtaus uimarannalta, lämykältä. Olimme siellä perheeni kera ja lapsemme kirmasivat rantavedessä kahdenkymmenen muun kakaran kera. Meidän lapset olivat ainoita jotka koko ajan huusivat rannalle.
- Äiti äiti! Kato mää sukellan!
- Isä kato! Isä kato koko ajan!
Kysyin vaimolta, että miksi ei kenenkään muun lapset huuda vanhemmillensa. Vaimo totesi lakonisesti:
- Ne ei ole Putkosia.