Hyvä on, myönnän, että Steve Jobsin saavutukset ovat legendaarisia. Myönnän, etten voi kuin ihailla miljoonien muiden tapaan, kuinka Jobs nousi autotallistaan tiedon valtatietä pitkin korkeimmalle huipulle. Minä en kritisoi edes Omppu-laitteita, ne ovat tyylinäytteitä isoin kirjaimin. Koko Apple-kulttuuri oli ja on visionäärinen tyylinäyte. Joten tästä kiitos. Kiitos 1955--2011. Sitten hieman jobsmaisia otteita: kritiikkiä. Se, mikä Steve Jobsin henkilökultissa on ongelmallista, on hänen luonnehäiriönsä ihailu. Se on toki alkanut jo ennen hänen kuolemaansa. Jobsin "haastava luonne" on mystifioitu. Sille on annettu valtavia, anteeksiannettavia merkityksiä. Steve Jobsilla oli "taiteilijan temperamentti". Steve Jobs oli "legendaarisen vaativa".
Muistokirjoituksissaan toimittajat hekumoivat Jobsin äärimmäisen vaikealla luonteella, unohtaen, että kiusaamisella on uhrinsa; hei, kyllä tämä on hinta, joka sumeilematta kannattaa maksaa siitä, että voimme kuljettaa taskussamme 2000 ladattua lempibiisiämme! Pahinta on, että Steve Jobsin vaikean luonteen sokea palvonta leviää tasoille, jonne sen ei kuuluisi koskaan levitä: keskitason ja keskitasoa matalampien moukkajohtajien asteelle. Jos sinulla on ollut jo aiemmin hankaluuksia tahdittoman, sosiaalisesti kyvyttömän pomosi kanssa, odota, kun hän lukee vaikkapa -- lyhyen ja helpohkon -- kirjan Inside Steve"s Brain, joka litisevän heruttavasti hekumoi niin ikään Jobsin "tinkimättömyydellä" -- eli tinkimättömällä toisten alistamisella. Odota, kun pomosi ovat kahlanneet läpi koko joukon litisevän heruttavia elämänkertoja, jotka maalaavat kuvaa mielivaltaisen johtamisen eduista. Odota, kun he ovat oivaltaneet seuraavat Jobsin sanat: "Tällainen minä olen, etkä voi odottaa minun olevan toisenlainen". Mieleen tulee BB-talon äkäpussi, joka yhtä tinkimättömästi ei aio muuttua. Tässä johtamisfilosofiaa jokaiselle visionääriksi itseään kutsuvalle.
Aivan sama, missä mielenterveydellisessä tilassa työntekijät ovat, niin Jobsin kuin tavallisen moukkajohtajan jäljiltä, ei sillä ole väliä, kun kyse on johtajan "taiteilijan temperamentista". Siis siitä temperamentista, joka on myös Jussi Parviaisella ja kellä tahansa pissiksellä. Jobs oli suuri johtaja, eikä mikään ole kuvottavampaa, kuin valtava kansanjoukko, joka edelleen lankeaa vahvan johtajan pauloihin. Kritiikittä, vastalauseitta, nöyränä alistuen he ottavat vastaan vahvan johtajansa mielivaltaiset nöyryytykset -- ja sen jälkeen vielä muistokirjoittavat ne osaksi ruusuista legendaa, kuin sinnikkäästi odottaen, että joku vielä länttää omppumitalin rinnuksille.
