Pyöräilin viime viikon töihin juhlakamppeissa, siis ruutuflanellipaidassa ja reisitaskuhousuissa. Hiukan jo elämää ja populaarikulttuuria nähnyt tai muuten muotitietoinen jo arvaakin juhlan aiheen. Grunge. Mon amour.
Viime lauantaina tuli kuluneeksi 20 vuotta Nirvanan Nevermind-levyn julkaisusta.
Minuun Nevermind ei tehnyt niin lähtemätöntä vaikutusta kuin sukupolveeni keskimäärin, monet muut levyt olivat tärkeämpiä. Silti 24.9.1991 on keskeinen päivämäärä, koska silloin grunge näkökulmasta riippuen sekä alkoi että loppui.
Alkoi siksi, että Music Television alkoi pyörittää Smells Like Teen Spirit -videota. Ilman voimasoittoa grunge olisi jäänyt Yhdysvaltojen kaakkoisosissa 1980-luvun jälkipuoliskolla punkin uudelleen keksineen ryysyskenen puheenparteen. Ei olisi nyt viihdekolumnin aihetta.
Loppui siksi, että samalla alkoi ilmiön ylikaupallistuminen ja vesittyminen. Musiikkibisnes ja media halasivat grungen niin tuuperruksiin, että se kelpaa viihdekolumnin aiheeksi.
Paradoksaalisesti vaihtoehtoisesta tuli valtavirtaa, mutta populaarikulttuurin ihmeellisessä taikamaailmassa sekin on mahdollista.
Grunge-muoti oli itäsuomalaisella pikkukylälläkin 20 vuotta sitten helppo ottaa haltuun. Flanellipaitoja sai halvalla kotikulmien Maksi-Makasiinista. Ei tarvinnut matkustaa Ouluun ja Raksilan marketeille saakka genreunivormua shoppaamaan.
Kärsivällinen grunge-nuori sai farkut risoiksi ilmaiseksi, pitämällä niitä päällä. Reikien nirhaaminen olisi ollut epärehellistä.
Perukan arvomaailmassa grungen nuhjuisuus tuntui luontevan miehekkäältä vastareaktiolta pastellisävyissä säihkyneelle kasarityylille. Puhumattakaan 1980-luvun rockin valtavirrassa pulikoineissa meikatuista töyhtöhyypistä.
Oikeastaan aika posketonta, että muodikkaan kuontalon á la Kurt Cobain sai, kun jätti tukan pesemättä. Grunge-sana tarkoittaa törkyisyyttä, mitä jotkut musikantit ilmaisivat myös omalla habituksellaan.
Ei ihme, että grunge tuntui aidolta asialta.
Nevermindin jälkeen ei ole tainnut tulla ääniteosta, joka olisi tehnyt yhtä suuren vaikutuksen kokonaiseen sukupolveen.
Nyt kun kansallisuusaate on taas pinnassa, kannattaa muistaa, että maailmassa on miljoonia ihmisiä, joiden sydän sykkii voimakkaammin Smells Like Teen Spiritille kuin Maamme-laululle tai The Star-Spangled Bannerille.