En seuraa jalkapalloa. Loman alussa lajia harrastava 11-vuotias poikani ilmoitti, ettei mene mummolaan, vaan katsoo futiksen MM-kisoja kotona. Meneekö siihen koko kesä, ihmettelin.
Sitten kuulin isän ja pojan puhuvan: 64 ottelua, 2-3 päivässä. Seuraavana päivänä mies kantoi kotiin vuosia jahkailuttaneen taulutelevision ja liittyi katsomoon. Myös kolmevuotias odotti Leo Messiä. Minua valistettiin, että FC Barcelonan pelaaja on argentiinalainen ja pelaa MM-kisoissa maajoukkueessa. Yritin seurata, silmät nuupahtelivat.
Pakenin Facebookiin, Etelä-Afrikka perässä. Kohtalotoveri liittyi How do you spell boring? F-O-O-T-B-A-L-L -ryhmään. Toisaalla fanaattisempi FB-kaveri kommentoi pelin kulkua 12 kertaa.
Näin jatkui. Menot sovitettiin otteluihin. Väliajalla pienempi karjui ulkona: Minä oon Messi, et sinä! Pian kantautui tuttu ujellus TV:n äärestä. FB-kaveri päivitti profiilikuvansa, jossa hän poseerasi vuvuzelan kera.
Eräänä sunnuntaiaamuna vastustuskykyni heikkeni. Pojat näyttivät tempun. Pienempi kuljetti palloa isoveljen vasemmalla ja siirtyi äkkiä oikealle, potkaisi, kiersi vasemmalta, juoksi pallon kiinni ja hihkui: Messi onnistuu! Nauroin vedet silmissä harhautukselle.
Meillä kannatettiin Argentiinaa ja Espanjaa, menimme lomallekin Barcelonaan. Isompi halusi nähdä Euroopan suurimman stadionin, FC Barcan kotikentän Camp Noun ja pienempi potkia Messin kentällä. Shoppailun sijasta äiti päätti roikkua poikien tarinassa mukana. Viheriölle ei päästy, mutta 90 000 hengen katsomoon kyllä. Katalonian ylpeyden vaiheet oli museoitu nappiksineen ja pysteineen.
Opin, että barcalaiset kantavat paidoissaan vain UNICEF:in logoa. Sponsorointi toimii nurin kurin: joukkue myös tukee järjestöä 1,5 miljoonalla vuosittain ja lupaa pelata reilusti. Muistin poikani saaneen turnauksessa reilun pelin pystin ja pyyhin silmiäni.
Se oli menoa. Surin Ghanan epäreilua tappiota. Ihmettelin, miksei Saksa iloitse edes täydellisistä suorituksista. Aloin tunnistaa puolustaja Carles Puyolin, tukasta ja liidosta, jonka aikana häntä huoletti vain pallo, ei alastulo.
Kun Puyol puski voiton Saksasta, ryntäsimme terassille huutamaan Viva Españaa ilotulituksia sinkoilevan Barcelonan yöhön. Finaali nähtiin matkatv:stä kotimaassa, silti se oli elämäni jännittävimpiä. En ole pureskellut kynsiäni 25 vuoteen, nyt meni monta. Katharsis, jota kansallistunteeksikin nimitetään, purkautui, kun Andrés Iniesta laukoi Espanjan mestaruuteen. Iniestan aluspaidan viesti kuolleelle pelitoverille sai minut vollottamaan liikutuksesta.
Aamulla arvuuttelin voittajaa 3-vuotiaalta. Vastaus oli nopea. Kerroin, että maalin teki Iniesta. Läpsäytimme käsiä: Iniesta, jes!