Annetaan urheilijoiden urheilla Dohassa
Maineikkaan qatarilaisen lentoyhtiön kone kaartaa päättäväisesti kohti Moskovaa. Siellä on pidetty paljon arvokisoja tällä vuosikymmenellä.
Kone ohittaa Moskovan ja suuntaa kohti Kaukasusta. Pilvet ovat poissa, joten vuorijono näkyy uljaana. Jossain tuolla on Baku, joka on alkanut profiloitua urheilukilpailuiden järjestäjänä.
Lennämme läpi Iranin, Teheranin oikealta puolelta viistäen, hiljalleen kohti Qataria suunnaten. Siellä on Doha, ja Dohassa yleisurheilun MM-kisat. Tapahtuma on kuin verryttely joulukuun 2022 jalkapallon MM-lopputurnausta varten.
Totta kai tiedämme tarinan. Ensin Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa myönsi vastoin kaikkia odotuksia MM-turnauksen Qatarille, Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF seurasi perässä, eivätkä organisaatioiden mahtihenkilöt ole enää sattuneesta syystä tehtävissään.
Tämä on Doha. Kymmenen sekuntia iltapäivän kuumuudessa riittää tuomaan tahmean hien kämmenselälle ja otsaan.
Entä jos Doha ja Qatar eivät saakaan hakemaansa ja toivomaansa? Entä jos yleisurheilun MM-kisat haukutaan ympäri maailmaa huonon tunnelman ja katsojien puutteen vuoksi?
Dohan julkisivu muuttuu hirvittävää vauhtia, sen näkee joka puolella olevista rakennustyömaista. Yhteiskunnat ovat liikkeissään aina hitaampia.
Annetaan valmiiden kysymysten ja vastausten sijasta Qatarille aito mahdollisuus. Kenties 2019 ja 2022 liikuttavat myös yhteiskunnan rakenteita.
Kun puhutaan boikoteista, yksi raja kannattaa aina vetää: urheilijat urheilkoot.
Miltä Edwin Mosesista tuntui, kun Volker Beck voitti 400 metrin aidat Moskovan olympialaisissa ajalla 48,70? Moses juoksi tuolla kaudella ME-tulokseksi 47,13.
Miltä Juri Sedyhistä tuntui, kun Juha Tiainen voitti moukarinheiton Los Angelesin olympialaisissa tuloksella 78,08? Sedyhin ME-heitto kantoi tuolloin 86,34.
Niitä boikotteja ei voi enää perua.