Meno on eläimellistä. Tiikerin raivolla nuori ja nälkäinen key akkount manakeri saalistaa lajitovereitaan moottoritiellä.
Aseekseen tämä kiiluvasilmäinen, kädellinen uraohjus on valjastanut mustan farmari-Audin. Vain vaistot ja nopeat refleksit pelastavat jahdin kohteeksi joutuneet saalisihmiset. Sikamaista.
Onko ihminen aasi, joka ei tajua tuhoavansa omaa elinympäristöään? Lyhytnäköistä ja pikavoittoja tavoittelevaa talous- ja energiapolitiikkaa suunnitellaan ilmeisesti kanan aivoilla, joille syy ja seuraus -suhde on liian monimutkainen päättelyketju.
Ihminen on ihmiselle susi, lajiaan tuhoava olento. Joskus on hankala uskoa, että ahne ja itsekäs ihminen edustaa tuntemamme maailman korkeinta älyä. Vai edustaako? Ja onko reilua kuvata ihmisen heikkoja puolia eläinvertauskuvilla? Mitä me oikeastaan tiedämme eläinten älykkyydestä?
Tutkija Jussi Viitala haastaa ihmisaivojen ylivertaisuuden ja ihmisen älykkyyden. Viitala nakkaa kirjassaan Älykäs eläin ilmaan ajatuksen, että entäpä jos ihmisaivot eivät olekaan luomakunnan parhaat, vaan tehokkain aivojen, käden ja kulttuurievoluution yhdistelmä.
Ihminen ei aivojen rakenteen ja hermosolujen määrällä mitattuna ole aivan terävintä kärkeä. Edelle menevät muun muassa eräät valaslajit ja elefantit. Mitä, siis joku merieläin on fiksumpi kuin minä?
Viitala toteaa, että ihmisiä on viitisen miljardia liian monta ja olemme ekosysteemin pahin häiriötekijä. Lukijan huomaa nyökkäävänsä kuin vahingossa.
Viitala ei ennusta ihmiskunnalle hyvää ja toteaa, että käynnissä on lopullinen testi siitä, onko ihminen älykäs laji vai ei. No huh! Lukijaa kylmää jo ennen ensimmäisen sivun loppua.
Onpa ankaraa tekstiä ja onko jatko maailmanlopun profetiaa? Ja mitä vielä! Viitalan kirja imaisee lukijan mukaansa tutkimaan ihmisen ja eläinten älyä, sosiaalisuutta ja taitoja. Eläimiä ei inhimillistetä, mutta meitä ihmisiä sentään hieman eläimellistetään.
Kirja on kuin dekkari, joka sivu toisensa jälkeen tarjoaa yllätyksiä eläinten älykkyydestä ja sosiaalisuudesta, mutta paljastaa vielä enemmän meistä ihmisistä.
Viitala osaa popularisoida tieteellisen tutkimuksen tuloksia ja paketoida ne ihmisen kouraan ja aivokapasiteettiin sopivaksi. Ennemmin tätä lukee kuin katsoo telkkarin viihteellisiä luonto-ohjelmia.
Kirjaa lukiessa syntyy myötätunto pientä ihmistä kohtaan. Voi toista, kovasti yrittää olla paras ja osaava, mutta jotenkin lopputulos on hullunkurinen ja torso.
Entäpä, jos vähän yrittäisimme skarpata ja käyttää keskivertoälyämme ja kädentaitojamme elinympäristömme sekä oman ja muiden lajien suojelemiseen. Ehkä läpäisisimme lopputestin.
Miten on apinatoverit, yritetäänkö edes?