Ilkka Mäkinen
Kirkkoherra, Oulujoen seurakunta
Eräänä iltana juttelin puhelimella lähisukulaisilleni. Sisareni ja lapseni, jotka sattuvat kaikki asumaan pääkaupunkiseudulla, voivat hyvin. Olen heidän kanssaan yhteyksissä myös somen välityksellä. Minulle some on enemmän sellaista kevyttä small talkia, läpän heittoa ja toisten tekemisten seuraamista. Puhelimen kautta huomaan pysähtyväni enemmän toisen ihmisen asioihin.
Lähes kaikki sukulaissuhteeni ovat etäyhteyksien hyväksi. Korona-ajan vuoksi monta kesätapaamista jäi väliin. Mietin, että mitä tästä seuraa, kun kohtaamiset läheisten kanssa jäävät jonkin yhteydenpitovälineen varaan. Jäämmekö suhteissamme menneiden yhteisten kokemusten lämpöön? Osaammeko jakaa omia asioita ja vastaanottaa toisen tuntoja digiajan välineillä?
Korona-aika on nostanut digiajan mahdollisuudet keskiöön. Kun välitön kohtaaminen voi johtaa tautiin altistumisiin, niin se vaikuttaa monien ihmisten elämään. Tämä tekee hankalaksi kirkoille tyypillisen tavan mennä ihmisten luokse tai kutsua heitä kokoontumisiin. Kevään koronakaranteenin aikana opittiin yrityksen ja erehdyksen kautta, miten seurakunnan toimintaa ilmaistaan audiovisuaalisilla välineillä. Tässä on päästy alkuun, mutta millä tavoin kirkot kuulevat somessa älypuhelimella ilmaistun hädän.
Oulun luterilaiset seurakunnat kokeilevat tällä hetkellä digitaalista ajanvarausta diakoniassa ja sielunhoidossa. Palvelevalla puhelimella on oma chattikanavansa. Kasteita voi varata netin välityksellä. Ensimmäiset kokemukset on jo hankittu, paljon on vielä opittavaa. Oululaiset voivat halutessaan kohdata paikallisseurakunnan netissä jo nyt, tulevaisuudessa vielä nykyistä helpommin.