Ampumahiihto
Whistler Kalliovuoret ovat sellaisia kivenmurikoita, möykkyjä, aivan erinäköisiä kuin terävät Alpit. Juuri niin kuin Kaisa Mäkäräinen oli kuullutkin.
"Mahtavat maisemat. Kävimme ajelemassa kun piti pysytellä iltapäivisin treenien jälkeen hereillä, että tottuisi aikaeroon" hän sanoo.
Kainuun tyttö on Kanadassa, ja itse asiassa koko Pohjois-Amerikan mantereella ensimmäistä kertaa. Takana on viimeistelyleiri Canmoressa, Whistleriä Mäkäräinen on ehtinyt katsella muutaman päivän.
Myös olympialaiset ovat elämän ensimmäiset.
"Eihän se tietenkään stadionilla ole sen kummempaa, samat kisakumppanit, valmentajat, huoltajat ja koko ruljanssi. Mutta kisakylä on hulppea, ja täällä näkee muidenkin lajien urheilijoita", hän vertaa.
"Asumme yhdessä maastohiihtotyttöjen kanssa, ja alppihiihtotytöt tulevat hekin porukkaan vähän myöhemmin."
Ampumahiihtäjien - ja sinisilmäisen Ristijärven tytön - olympiakoitos alkaa lauantaina pikamatkalla. Mäkäräinen ei halua ennustaa, mikä neljästä matkasta on hänelle paras.
"Kaikilla olen pärjännyt ja kaikilla on mennyt huonosti, ja kaikkea siltä väliltä", hän hymyilee.
"Jokaiseen on oma taktiikkansa, ja vaihtelu on mukavaa. Sprintissä mennään aika reippaasti alusta lähtien, se ei ole niin pitkä matka etteikö sitä jaksaisi. Vaikka on sitä siinäkin sipattu", hän hekottaa.
Whistlerin kisalatu on vaihteleva. Tappavan pitkiä nousuja ei ole, mutta vaativan reitistä tekee pitkien, palauttavien laskujen puuttuminen. Ampumapaikalle lasketaan pieni pätkä kohtuullisen nousun jälkeen.
Oman lisänsä urakkaan tuo märkä, raskas keli. Latu on pehmeä.
"Mieluummin tietysti hiihtäisin kovemmalla alustalla. Fyysinen kunto nousee kisassa tärkeään osaan. Mutta näillä mennään, pohja on kaikille sama."
Mäkäräinen on hiihtänyt viimeisen kisansa pyssy selässä Antholzissa tammikuun lopulla, mutta tuolloin päivän pilasi pitkään jatkunut, selittämätön vatsatauti. Canmoressa ohjelmassa oli yksi maastohiihdon maailmancupin kisa.
"Pitkän kisatauon takia oli hyvä saada yksi kilpailu olympialaisten alle. Se oli hyvä harjoitus, vaikka lopputulos (37:s) ja tuntemukset olivatkin yhtä hirveitä", hän sanoo.
"Leiristä jäi vähän kaksijakoinen olo. Ensimmäinen viikko oli taistelua aikaeron kanssa, ja 1 400 metrissä korkeus tuntui varsinkin kovemmissa treeneissä. Täällä huomasi hiihtäessä heti, että tultiin puoli kilometriä lähemmäs merenpintaa."