Kansakoulun käyneet muistavat laulun, jossa kysytään: "Miks leivo lennät Suomehen niin varhain kevähällä?" Leivo eli kiuru vastaa kansallismielisesti, että "ei missään voi niin riemuita kuin Suomessa vain voipi".
Ylevää kansallista henkeä on myös Sibeliuksen Finlandia-hymnissä, johon V.A. Koskenniemi kirjoitti sanat talvisodan aikoihin. Runossa yön uhka on karkotettu pois, "ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa". Koskenniemen upea kiurukuva on yhtä aikaa realistinen ja symbolinen.
Laulava kiuru (Alauda arvensis) nousee riemukkaasti livertäen satojen metrien korkeuteen. Lopulta se pudottautuu peltoon kuin kivi. Pielavedellä tätä näytelmää tulkittiin siten, että kiuru pyrkii taivaaseen. Jumala potkaisee lintuparan kerta toisensa jälkeen takaisin maahan, koska sillä ei ole passia.
Toisen uskomuksen mukaan kiuru kohoaa, kunnes lyö päänsä taivaankanteen ja putoaa typertyneenä alas.
Laihialla sanottiin, että "jos leipojaanen (kiuru) laulaa taivaan räystäällä, se tietää kaunista ilmaa". Koivistolla Viipurin eteläpuolella osattiin odotella suotuisia kevätilmoja, jos kiuru saapui aikaisin ja liversi korkealla.
Kiurua on kautta vuosisatojen pidetty varmana kevään merkkinä. Sanonta "kuu kiurusta kesään" tunnettiin jo 1700-luvulla. Saksassa hätäisimmät pitivät kiurua jopa kesän airuena. Sen vuoksi oli sananparren muodossa syytä tähdentää, että "ei yksi kiuru kesää tee".
Gotlannissa sanottiin, että kuta aiemmin kiuru tulee, sitä myöhemmin saapuu käki. Toisaalla Ruotsissa tiedettiin, että kiurun saapumisen jälkeen sataa vielä kolmasti lunta ennen kevään tuloa.