Kirjoittaja kuuluu Kalevan
nuorten kirjoittajien ryhmään.
Jokainen musiikkia harrastava tietää kuinka uuden soittimen hankkiminen laihduttaa lompakkoa. Hyvin usein uusi kitara näyttää samalta kuin tuhat muuta samalta liukuhihnalta tullutta kloonia, mutta silti siitä saa pulittaa sievoisen summan.
Jos haluaa persoonallista ja uniikkia soitinta, täytyy kääntyä soitinrakentajien puoleen - ja maksaa vieläkin enemmän. Vaan mikäli löytyy kiinnostusta ja osaamista, voi soittimen tehdä täysin itse, jolloin lopputuloksesta saa päättää täysin itse.
Pateniemen lukiossa opiskeleva Jani Ahosola päätti alkuvuodesta ryhtyä tuumasta toimeen. "Muusikoiden.netin forumin soitinrakennuspalstaa lueskelin ja siinä rupesi sitten kutkuttelemaan, että jos rakentaisin itsekin", Jani toteaa.
Hän painottaa alkusuunnittelun merkitystä, sillä hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
Kun lähtee itse tekemään kitaraa, saa itse päättää osista ja budjetista, minkä vuoksi kitaran rakentaminen on mukava projekti. "Riippuu ihan omasta innostuksesta paljonko haluaa rahaa käyttää. Itse säästin puissa ja työkaluissa hieman suhteiden avulla, joten hintaa tälle tuli noin 150 euroa."
Kun alkusuunnittelu oli hyvällä mallilla, oli aika ruveta hankkimaan tarvittavia kitaranosia. Mistä kannattaa lähteä liikkeelle?
"Suurimman osan tarvittavista osista löysin SP-Elektroniikasta ja käytettynä netistä", Jani muistelee. Kaikki muu paitsi runko ja sähköt olivat valmistuotteita.
Kitaran runko oli aluksi iso puupalikka, josta Jani lähti tekemään runkoa kitaraansa. Suunnitteluvaiheessa telecasterin muoto oli tuntunut silmää miellyttävimmältä ratkaisulta rungoksi.
Bubinga-puu ei kuitenkaan ollut paras valinta runkomateriaaliksi, koska se oli todella kovaa materiaalia työstettäväksi.
"Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi kun bubingasta teen yhtään mitään. En osannut yhtään aavistaa, että se olisi noin kovaa."
Ohjeet ja apupiirrokset löytyivät kätevästi netin kautta, mutta sähköjen kanssa netti ei auttanut.
"Elektroniikan kanssa oli pieniä ongelmia, kun netistäkään ei tuntunut löytyvän apua. Vähän hakuammuntaa se oli."
Bubingan lujuus aiheutti ongelmia myös elektroniikkakytkentöjen kanssa, sillä jakkireiän tekeminen tarvitsi kovan käden poraamista.
Lopputulos on varsin näyttävä. Runkoon kiinnitetty sininen loimukoivukansi näyttää todella hyvältä ja kitaran yleistuntuma on hyvä.
Tosin hartiavoimia tämän yksilön soittaminen vaatii melko paljon, sillä harvoin tulee näin painavaa kitaraa eteen.
"Ei tällä kokonaista keikkaa kehtaa soittaa. Yhden biisin korkeintaan", Jani naurahtaa ja toteaa perään, ettei tarvitse käydä salilla enää.
Kahden kuukauden työn tulos on varsin onnistunut, varsinkin kun kyseessä on ensimmäinen itse tehty kitara. Bubingateleksi ristitty telecaster päräyttää yllättävän hyvät saundit vahvistimesta.
Erikoisuutena normaaleihin telecastereihin verrattuna on kaulan P90-mikki, jota ei standarditelecastereista löydy.
Jani ei kuitenkaan tähtää alalle, mutta harrastelijanikkarointi kiinnostaa. "Ajattelin tehdä jonkinlaisen puoliakustisen tulevaisuudessa", Jani pohtii.
Ennen kuin toimittajan syyhyävät sormet pääsevät kokeilemaan telecasteria paremmin, Jani muistuttaa tärkeästä ominaisuudesta soittimen rakentamisessa: "Tässä hommassa kannattaa olla kärsivällinen. Hutaisemalla tätä ei kannata tehdä."
Sami Lindfors