Hädin tuskin keskustelu naispappeudesta ehti harventua muutamaksi kurinpitomenettelyksi, kun jo väittely avioliittolain mahdollisesta muuttamisesta ja kirkon vihkimisoikeudesta ryöpsähti liikkeelle. Kesän aikana onkin ahkerasti väitelty siitä, kuka saa tai kenen pitää vihkiä ketäkin tai keitä missään tapauksessa ei pidä vihkiä avioliittoon.
Piispoista Wille Riekkinen vihkisi myös samaa sukupuolta olevat, mutta emeritus piispa Erik Vikström sen sijaan vain monogamisesti miehen ja naisen. Toisille sukupuolineutraali avioliitto merkitsee lopun ajan enteitä ja toisille taas lähimmäisen rakkauden, ihmisoikeuksien ja tasa-arvon toteutumista. Tukea ratkaisuille haetaan Raamatusta, joka kirjallisessa rikkaudessaan näyttää tarjoavan perusteluja kaikille osapuolille.
Avioliitto ei kuitenkaan ole ensimmäistä ja tuskin viimeistäkään kertaa teologisen tai yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä, sillä se on historian kuluessa kokenut monenlaisia muutoksia ja esiintyyhän maailmassa nykypäivänäkin erilaisia avioliittonormeja.
Vanhassa testamentissa elettiin vielä moniavioisuudessa, jolloin samalla miehellä saattoi olla useitakin sivuvaimoja orjista puhumattakaan. Jeesuksen aikana juutalaiset jo tosin olivat siirtyneet yksiavioisuuteen ja alkuseurakunnissakin omaksuttiin roomalaisesta oikeudesta tuttu "consensus facit nuptias"-periaate, jonka mukaan avioliitto perustui molemminpuoliseen sopimukseen. Avioliitto oli maallinen eikä kirkollinen tai uskonnollinen toimi, jossa sukujen intresseillä oli kuitenkin kauan suuri merkitys.
Kristinuskon päästyä valtiouskonnon asemaan kirkko halusi kuitenkin kristillistää koko yhteiskunnan ja muiden uskontojen tapaan oli erityisen kiinnostunut perheinstituutiosta ja avioliittokäsityksestä.
Kehitys tiesi sukujen aseman heikkenemistä. Katolisessa kirkossa avioliitosta tehtiin sakramentti 800--1000-luvuilla ja kirkko vaati vihkimiselleen oikeudellisesti tunnustettua asemaa, vaikka 1100-luvulla eivät vielä kaikki papitkaan olleet vihityttäneet itseään kirkossa avioliittoon.
Oman lukunsa tähän kehitykseen toi vielä uskonpuhdistus ja Luther, joka puolestaan ei pitänyt avioliittoon vihkimistä sakramenttina vaan maallisena asiana. Esimerkkiä hän näytti menemällä entisenä munkkina naimisiin entisen nunnan kanssa. Luther oli muutenkin kannanotoissaan hyvin pragmaattinen. Hän oli esimerkiksi sitä mieltä, että jos avioliiton lapsettomuus johtui miehestä, miehen veli saattoi siittää lapset veljelleen.
Kirkko kuitenkin vaati itselleen avioliittomonopolia ja sen se myös Ruotsissa sai vuoden 1734 laissa. Kaikki avioliiton ulkopuolinen seksi kriminalisoitiin ja ainoa laillinen tapa solmia avioliitto oli kirkollinen vihkiminen. Tätä pakkoavioliiton aikakautta kesti vajaat parisataa vuotta vuoden 1922 uskonnonvapauslakiin saakka.
Senkään jälkeen kirkko ei katsonut suopeasti susipareja, joita nykyään kutsutaan avoliitoiksi. Vuonna 1966 piispat vielä katsoivat, että ehkäisyvälineet kuuluvat lähinnä avioliitossa tapahtuvaan perhesuunnitteluun ja niinkin myöhään kuin vuonna 1984, jolloin jo kolme neljäsosaa kansalaisista hyväksyi avoliiton, piispat julkaisivat kannanoton, jossa he suhtautuivat kielteisesti avoliittoon kaikissa olosuhteissa.
Kirkko näyttääkin kulkevan samaan suuntaan kuin muu yhteiskunta, mutta muutamien vuosikymmenien viiveellä. 50 vuotta sitten kirkossa keskusteltiin siitä, voidaanko eronneita vihkiä kirkolliseen avioliittoon. Muutokset kirkossa ovat hitaita ja joillekin myös kipeitä. Niinpä piispa Eero Huovinenkin kiirehti harkitsemaan kirkollisesta vihkimisoikeudesta luopumista.
Osaksihan koko ongelma johtuu siitä, että Suomessa kirkko ja valtio ovat konsanaan tiukemmin naimisissa kuin useimmat avioparit.
Kirkko pitää muun muassa väestörekisteriä. Vihkimisoikeus on puolestaan valtioneuvoston päätöksellä myönnetty yli 20 kirkkokunnalle ja piispain kokous on vuonna 1988 määritellyt ne uskontokunnat, joiden jäsenet voidaan Suomen luterilaisessa kirkossa vihkiä kirkollisesti.
Niissä maissa, joissa kirkko ja valtio on erotettu toisistaan, avioliitot rekisteröidään yleensä maistraatissa ja jokainen uskontokunta vihkii omien oppiensa mukaisesti. Ja kyllä häät ovat Ranskan ja Puolan kirkoissa ihan oikeita kristillisiä vihkimisiä, eivätkä vain jotain parisuhteiden siunaamisia, vaikka ensin maistraatissa on käytykin.
Kirkon sisällä ja ulkopuolella on koko ajan ollut myös liikkeitä, jotka ovat eläneet omien normiensa mukaisesti, jotka nekin ovat ajan saatossa yleensä muuttuneet.
Yhteisistä pietistisistä juurista huolimatta esimerkiksi körttien ja lestadiolaisten suhtautuminen naispappeuteen tai samaa sukupuolta olevien liittoihin on tyystin erilainen. Eivätkä herättäjäjuhlien tai suviseurojen pukukooditkaan ole enää samanlaisia kuin 50 vuotta sitten.
Kaikesta huolimatta ne ovat vielä mahtuneet saman kirkollisen sateenvarjon alle.
Kaikkia moraalisia tai teologisia kysymyksiä ei voi lainsäädännöllä ratkaista, vaan on viisasta jättää ne avoimiksi. Aika on monasti tasoittanut erimielisyydet niin, että suuri enemmistö on kirkkoon voinut jäädä.
Niiden, joille tällaiset ongelmat eivät ole dogmaattisia elämän ja kuoleman kysymyksiä, on suhteellisen helppo antaa jokaisen tulla uskollaan autuaaksi.
Kirjoittaja on Lapin yliopiston rikosoikeuden professori.