Kun tanssitaiteilija Hanna Karttunen oli lapsi, hän sai nimipäivänään mieluisan lahjan.
Se oli suuri sipuli, jonka sai popsia raakana. Karttunen nauraa muistolle:
– Olen aina tykännyt syödä terveellisesti. Noudatan sellaista ruokavaliota kuin organic valuing. Se tarkoittaa, että keho itse tietää, mitä tarvii.
Kun siis tekee mieli raakaa sipulia, Karttunen suuntaa sipulikipolle. Jos keho huutaa suolaa, hän lipaisee sitä sormenpäällä.
Vaikka tanssin ammattilainen muutoin luottaa kehon tuntemuksiin ja syö mitä tahansa, valkoisen sokerin kanssa saa silti tuumata kaksi kertaa: sen suhteen keho saattaa yrittää huijata.
Tanssi on esteettinen laji, mutta Karttunen lähestyy sitä tekemisen, ei ulkonäön kautta.
– Pyrin siihen, että tuntuu hyvältä ja tuntee kehon pystyvän tekemään. Ajattelen, että tanssi itsessään on kaunista ja kauneus syntyy tekemisen kautta.
Ovet auki maailmalle
Kolmevuotiaana Karttunen hakeutui balettiin omasta aloitteestaan. Kilpatanssi hivuttautui mukaan vasta kymmenvuotiaana. Silloin tyttö ihasteli kaverinsa kirjahyllyssä olevaa kuvaa vanhemmista tanssitamineissa.
Baletin piti olla ykkösvaihtoehto, mutta ystävän houkuttelemana kilpatanssikokeilu muuttui intohimoksi.
– Siirryin Telemarkiin Salme ja Asko Rautavaaran oppiin. Baletissa olin lahjakkaampi. Kilpatanssi oli jotenkin vaativampaa.
Nuori tyttö ei alkuun ollut luonnonlahjakkuus, mutta sinnikkyys palkittiin. Nykyään hän näkee vaivannäön hyvänä asiana: opettajana se antaa uutta perspektiiviä.
– Kun on joutunut yrittämään, huomaa, että on monta reittiä päästä tavoitteeseen.
Lukion jälkeen vuonna 1993 Karttunen valmistautui lääketieteellisen pääsykokeisiin. Anatomian ja fysiologian oppikirjat kulkivat mukana Las Vegasissa, jossa nuori tanssija kävi tryoutissa. Silloin ovet avautuivat maailmalle.
– Italiassa istuttiin isän kanssa penkillä ja syötiin jäätelöä. Isä kysyi, haluanko lähteä, ja vastasin, että haluan. Se oli sillä selvä.
Amerikkaan lähteminen oli Karttusen elämän ensimmäinen käännekohta. Lääkis jäi, mutta siitä saakka elämää kantoi tanssi.
Muutama viikko sitten joulukuussa amerikkalainen yliopisto myönsi Karttuselle Taiteiden kunniatohtorin arvonimen. Samassa tilaisuudessa Hongkongissa hänet palkittiin kansainvälisestä hyväntekeväisyystyöstä.
– Etelä-Afrikassa tuomaroidessa katsoin, kun lapset juoksivat esityksen jälkeen kiireellä pois. Huomasin, että he antoivat kengät aina seuraavalle.
Karttunen mietti oppilaitaan Amerikassa: siellä oppilaat käyttivät tanssikenkiä vain muutamia tunteja ennen kuin vaihtoivat uusiin.
– Ne olivat ihan uusia! Keräsin kenkiä kontillisen Amerikassa ja lähetin Afrikkaan. Rahalla en pysty auttamaan, mutta voin auttaa sen kautta, mikä on minulle tärkeää.
Syvissä vesissä pyörätuolissa
Toinen elämän käännekohta oli loukkaantuminen.
Joulukuussa 2011 Karttunen putosi nostosta. Lonkan rustoreunus repeytyi, mutta alussa saatu väärä diagnoosi viivästytti hoitoa.
– Lonkka leikattiin vasta alkuvuonna 2013. Oli epäselvää, pystynkö enää tanssimaan. Vuotta myöhemmin leikattiin tekonivel. Siihen asti olin elänyt tanssille, ja pyörätuolissa jouduin miettimään, kuka enää olen.
Parin vuoden aikana jatkuva kipu tuli osaksi elämää.
– Ymmärsin vasta jälkikäteen, että kipu jäi leikkaukseen. Kipu on aina merkki jostakin ja hölmöintä, mitä voi tehdä, on jättää se hoitamatta.
Vakava loukkaantuminen oli kova isku, joka vaivutti itsesääliin.
– Mietin, miksi minulle kävi näin. Nyt olen kiitollinen kokemuksesta. Se vaikutti siihen, kuinka lähestyn tanssia.
Jos tanssi oli aiemmin sitä, että Karttunen esiintyy toisille, on se nykyään ennen kaikkea kokemusten jakamista. Opettamisen rooli on myöhemmin korostunut.
Kun 92-vuotias kumarainen vanhus tanssii selkä kumarassa, mutta silmät palavat ja säkenöivät, Karttunen tietää, mistä tanssissa on kyse.
– Kun ihminen nauttii ja antaa kaikkensa, nauttii opettajanakin.
Elämän rakkaus
Kolmas elämän käännekohta oli, kun Karttunen tapasi Idols-tuomarinakin tunnetun Jone Nikulan Tanssii tähtien kanssa -sarjan kuvauksissa vuonna 2010.
Pari avioitui neljä vuotta myöhemmin.
Nikulassa Karttunen ihastui tekemisen intohimoon:
– Tykkään, kun ihminen vilpittömästi innostuu siitä, mitä tekee, sitoutuu ja antautuu asialle. Se inspiroi kovasti. Jonen kanssa jaan elämäni. Arvostamme toisiamme ja säilytämme myös omat identiteettimme.
Koti Helsingissä kutsuu, mutta vain hetkeksi. Sen jälkeen on aika palata töihin: ensin Roomaan tuomaroimaan, sitten opettamaan Englantiin, sen jälkeen Honkongiin.
Kun aikaa jää, Karttunen paneutuu tulevaan, tanssin nostoista kertovaan kirjaansa.
– Teen sitä leikkaa liimaa -menetelmällä saksilla ja kynällä. Tykkään tehdä käsillä. Olen visuaalinen ihminen ja näen jo kokonaisuuden mielessäni.