Sauli Niinistön muistelmat ministerivuosiltaan ja kokoomuksen puheenjohtajakaudelta ilmestyvät viisi kuukautta ennen presidentinvaaleja. Kyseessä on siis vaalikirja ja sellaisena sitä pitää arvioida, vaikka kokoomus asettaa Euroopan investointipankin varapääjohtajan ehdokkaakseen vasta myöhemmin syksyllä. Kilpailijoita ei ole ilmaantunut , joten peli on näiltä osin selvä.
Vaalikirjoilla on surkea maine. Ne sisältävät pitkiä ja puuduttavia jorinoita, joita kutsutaan linjanvedoiksi mutta joiden todellinen tarkoitus on myydä kirjaa, jotta ehdokkaan vaalikassa karttuu.
Niinistön kirjaa ei kuitenkaan ole tehty vanhalla kaavalla. Se on helppolukuinen ja ajoittain jopa hyvin hauska, eikä se sisällä lainkaan yleviä pohdintoja maailman ongelmista. Sen voi ottaa käteensä ilman ikävystymisen pelkoa, vaikkei olisi kokoomuslainen, mutta mitään suuria paljastuksia siitä on turha hakea.
Sen sijaan pieniä salaisuuksia tulee vastaan solkenaan, kuten esimerkiksi tieto, että Paavo Lipponen käytti pääministerinä Bossin pukuja.
Suurin uutinen Jorma Ollilasta on jo kerrottu. Niinistö jättää sen sijaan yhä jonkinlaiseksi mysteeriksi sen, miksei hän ollut mielestään presidenttiainesta 2000, mutta on sitä nyt. Miten vuodet Luxemburgissa ovat pätevöittäneet häntä nimenomaan presidentiksi? Kirjasta käy pikemminkin ilmi se, kuinka kipeästi kokoomus olisi tarvinnut häntä viime presidentinvaaleissa.
Niinistön pulma tammikuun vaaleissa on hänen imagonsa. Hän on ollut useissa mittauksissa vasta kolmanneksi suosituin ehdokas. Kaula Tarja Haloseen on toivottoman pitkä. Matti Vanhanen on tavoitettavissa, mutta vain pääpalkinnolla on merkitystä.
Niinistöstä olisi voinut tulla presidentti 2000, jos hän olisi asettunut ehdolle. Nyt hän on käytettävissä, mutta voitto ei näytä olevan hänen ulottuvillaan ainakaan tällä erää.
Kova imago oli se syy, miksi Niinistö jätti 2001 menestyksellä hoitamansa kokoomuksen puheenjohtajuuden. Hänelle oli syntynyt kovan ja säälimättömän leikkaajan maine lama-ajan jälkeisinä valtiovarainministerivuosina, jolloin Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus jatkoi Esko Ahon porvarihallituksen hurjaa leikkauslinjaa ja Niinistö runnoi päätöksiä läpi naisten itkuista välittämättä. Niinistön kova imago muodostui rasitteeksi kokoomuksen kannatukselle, ja se on yhä hänelle ongelma.
Yksinäiset vuodet Luxemburgissa, rullaluistelu, seurustelut sekä kohuttu kihlaus Tanja Karpelan kanssa suloisine perhekuvineen pehmensivät kuvaa Niinistöstä, mutta sitten tuli ero ja keskustalainen Karpela meni ja lausui muutaman valitun sanan entisen sulhasensa kovista arvoista. Niinistön talosta romahti kivijalan kulma ikävällä hetkellä.
Kirjan tarkoitus on pehmentää kuvaa Niinistöstä presidenttiehdokkaana. Tehtävä on vaikea, ja onnistuminen edellyttää hyvää makua ja tyylitajua. Niinistö panee parastaan juoksuttamalla läpi kirjan elämänsä suurta tragediaa, puolisonsa Marja-Liisa Niinistön kuolemaa liikenneonnettomuudessa ja sitä, millaisia tuntoja se ja kaikki, mitä siitä seurasi, herätti hänessä ja hänen perheessään, kun hänestä tuli kahden pojan kiireinen yksinhuoltajaisä. Mistään tästä hän ei ole puhunut ennen julkisuudessa.
Vaikka tragedian ja sen seurausten annostelu ei ole vähäistä kirjassa, lukijalle ei jää suuhun ällöttävää makua, mutta Niinistö liikkuu riskirajoilla. Nimeä Tanja Karpela ei kirjassa edes mainita. Se ei ole yllättävää, mutta siitä näkee, että ehdokkaalla on valikoiva muisti.
Niinistö oli hyvä puheenjohtaja kokoomukselle ja taitava valtiovarainministeri, jonka aikana tehtiin isoja linjapäätöksiä. Hän kasvoi ihailtavalla tavalla sitä mukaa kun vaatimukset ja tehtävät kovenivat. Hänestä tuli myös arvostettu toimija Euroopan unionin elimissä ja EDU:ssa, konservatiivipuolueiden kansainvälisessä järjestössä.
Lipponen ja Niinistö muodostivat hallitustensa voima-akselin, joka pyöritti Suomea. Kirjan kiinnostavinta antia ovat Niinistön kuvaukset suhteestaan Lipposeen. Eivät he läheisiä olleet, mutta he arvostivat toisiaan ja halusivat puhaltaa yhteiseen hiileen. Niinpä herrat sopivat toisesta hallituksestaankin kuin kaksi vanhaa ukkoa kylänraitilla.
Lipponen soitti Niinistölle ja sanoi ajatelleensa vanhaa pohjaa osapuilleen. "Mites teillä?"
"Voidaanhan sitä ajatella, sellainen tuntuma on", vastasi Niinistö.
Noin nämä herrat tekivät poliittista historiaa Suomessa 1999 yhdellä puhelinsoitolla.
