Ennen Oulussa mentiin erinäisiin jännittäviin paikkoihin aidan yli 'pyyläämällä' eli kaveri työnsi vähän perspuolesta vauhtia. Oulun kaupunginteatterin Reviisorissa käsikirjoittaja-säveltäjä Kaj Chydeniusta ikään kuin pyylää ilottelija Mozart.
Uusi teatteriooppera on Yrjö Juhani Renvallin ohjauksena hauska, kepeä, mutta myös tasaohut. Se ei jätä jälkeensä juuri muuta kuin ihmettelyn, olisiko herkullisesta aiheesta voinut puristaa reilulla kädellä tuoreempaakin.
Jos Mozart olisi elänyt sata vuotta myöhemmin, hän olisi varmasti osannut arvostaa Nikolai Gogolin kertojanlahjoja.
Alkuteoksen romanttissävyinen realismia ja hyveitä - itse asiassa hyveettömyyttä - huumorin kautta peilaava vakaumus edustaa samaa ainesta, jota Mozartkin mielellään käsitteli.
Kaj Chydenius istuttaa Reviisorissaan näyttelijät roisiin oopperakarikatyyriin. Musiikillisesti se tapahtuu puhelaulun, pikku aarioiden ja yhtyekohtausten konsteilla.
Näin tapahtumat tavallaan irtoavat arkitodellisuuden tasolta, mikä lienee ollut kirjailijankin tarkoitus, vaikka Reviisorin kantaesitys vuonna 1836 sai joidenkin pietarilaisten otsasuonet tykyttämään.
Näyttelijöillä ei Oulun Reviisorissa ole tavallisia puherepliikkejä lainkaan. Asioiden laitoja vedetään välillä yhteen porukalla kuoroissa, sattumalta vähän samaan tyyliin kuin Verdin Naamiohuveissa, joka sai kunnian toimia remontoidun teatterin avajaisteoksena.
Reviisori onkin yli puolentoista vuosisadan aikana taipunut monen valtakunnan tulkintoihin.
Tämä Oulun kaupunginteatterin selkokieli-Reviisori ei tuo tarjottimelle mitään varsinaista uutta, ei edes musiikillisesti tai tanssillisesti. Hankalasti havaittavaa 'torin ihmisten kautta nauramista' ja EU-rinnastuksia ei voi tuoreistuksiksi laskea.
Rakkaus on ikuista ja byrokratia näyttää olevan yhtä ikuista. Aina ensi-illoissa myös istuu ihmisiä, joita kaupunginpäällikkyys liippaa henkilökohtaisen läheltä.
Kaksi tuntia oli joka tapauksessa ihan riittävä Reviisorin mitta. Teatteriooppera asettunee lopullisiin uomiinsa ajan kanssa, joten kenenkään ei kannata harmitella, että on saanut lipun vasta joulun tienoille.
Reviisorin uuden ylöspanon yksi heikkous piilee siinä peruslähtökohdassa, ettei Kaj Chydenius ole Mozart.
Chydenius osaa toki vuosikymmenien kokemuksella tuottaa näyttelijöiden laulettavaksi sopivaa musiikkia, mutta tarpeellinen kasvun aspekti siitä jää puuttumaan.
Reviisorin valtit lyödään joka tasolla pöytään jo alussa. Samoilla tulilla katsojan pitää viihtyä loppuun saakka.
Noin illan puolessa välissä, kun näyttelijöiden laulamat resitatiivit ovat menettäneet uutuusarvonsa, sitä alkaa odotella ainesten voimakkaampaa ravistamista.
Teatteriooppera kääntyy tasaiseksi sketsien ja sattumusten ketjuksi. Jotkut kohtaukset toimivat paremmin kuin toiset; joku näyttelijä hallitsee musiikin paremmin kuin toinen. On helppo ymmärtää, kuunnella ja katsella.
Perinteisen puoleinen ohjaus seisahtelee paikoin, mutta toimii parhaimmillaan myös sutjakasti, mikäli mittapuuna käytetään oopperan ja musikaalin traditiota. Puhenäytelmillähän on yleensä toiset vaatimukset.
Siitä ei pääse mihinkään, että resitatiivipuhuminen selvästi oudoksuttaa näyttelijöitä. Myös nimiroolissa nähtävän Timo Reinikan tekemisissä kuvastui tämä uudenlaiseen ilmaisuun totuttelu. Alkukankeuden haihduttua hän pääsi ensi-illassa vauhtiin myös laulullisesti, mutta puheteatterin ilmeikkyyteen jäi silti matkaa.
Huomattavasti kokeneemman musiikkiteatterimiehen, Kari J. Ristolaisen, esiintymiseen outo formaatti vaikutti vähemmän. Ristolaisen sutki pormestarihahmo siivitti tapahtumien kulkua nimenomaan luontevuudellaan.
Jos mennään musiikillisesti vielä astetta ylemmäs, suoranaista laululiikkeen paloa saatiin estradille Tuula Väänäsen topakasti tulkitsemassa rehtorin vaimossa.
Muut kunnianarvottomat kaupunkilaiset pärjäsivät parhaiten groteskin tekemisen taidossa: esimerkiksi Risto Salminen hellyttävänä rehtorina kuin Toppilan lukion kollega kaupunginhallituksen mankelin jälkeen, Janne Raudaskoski tönkkönä rajatapaus-ylilääkärinä, aiemmin patentoitu Vittulajänkä-kaksikko Timo Pesonen ja Mikko Leskelä ajokoirahenkisinä lippalakkimaalaisina, rehvakan pönäkkä tuomari Hannu Pelkonen, pormestarin perheen rotevat naiset Ritva Grönberg ja Heli Haapalainen...
Samasta venäläisestä suvusta koko kööri.
Reviisorin puvustus kertaa ronskia, naisten osalta hedelmällistä sosiaaliburleskia. Katsojan silmissä se ei vaikuta enää uudelta, vaan parin viime vuosikymmenen kerrannaiselta.
Lavastuskin on toteutettu koetelluin elementein kolmessa kerroksessa, joista alimmaisen muodostaa orkesterimontun kansi. Pieni orkesteri soittaa näyttämöllä puolikkaassa kasvihuoneessa. Pormestarin talon tapaisia rakennelmia muistaa nähneensä Oulun Oopperassa.
Tanssit sairaalassa ja torilla nytkähtelevät tutusti, nimenomaan ajatuksen tasolla, sillä askelista on vaikeampi sanoa.
Aeroflotin Brysselin-koneen, EU-tähtien ja A4-tulvan nostaminen lopussa korostetusti esille oli kai käsitettävä parodiaksi siitä, miten yksinkertaisena katsojaa voi pitää. Toinen mahdollinen tulkinta ei olisi tekijöitä mairitteleva.
Joudumme siis yhä odottamaan päivää, jolloin satsaus kaupunginteatterin näyttämötekniikkaan todellistuu myös muulla tavoin kuin sali-akustiikan ja mikrofoni-äänentoiston parantumisena.
Jälkimmäinen alkaakin olla hyvässä mallissa, sillä sanoista sai Reviisorissa selvää ja balanssit osuivat kohdalleen.
