Kirjoittaja ja kuvaaja kuuluvat Kalevan nuorten kirjoittajien ryhmään
Oululainen Kalle Kolari hurahti kiipeilyyn jo lapsena.
Kiipeily on ollut minusta kiinnostava laji siitä asti, kun pyörin lapsena rimpuilutelineissä. Pari vuotta sitten kuulin Oulun kiipeilymahdollisuuksista kaverini kautta ja lähdin kokeilemaan."Ja kokeilu muuttui harrastukseksi, kun intoa riitti.
Seuraavaksi Kalle osallistui seinäkiipeilyn alkeiskurssille. "Siellä opetettiin kaikki perusasiat, kuten varusteiden käyttäminen, turvallisuudesta huolehtiminen ja miten toisia varmistetaan."
Seinäkiipeily on pitkälle juuri sitä, mitä lajin nimi antaa odottaa: kiipeilyä seinällä värikoodattujen otteiden avulla.
"Samanväriset otteet muodostavat reittejä, joiden vaikeus vaihtelee helpoista mahdottomiin tapauksiin. Aloittelija voi tietysti käyttää hyväkseen kaikkia otteita", Kalle selventää.
Kiipeily mielletään usein kalliiksi ja vaaralliseksi extreme-lajiksi. Kalle sanoo hankkineensa välineet vähitellen harrastuksen aloittamisen jälkeen.
"Aluksi vuokrasin kaiken seuralta, sitten sain isältä kiipeilykengät. Valjaat, sulkurenkaan, varmistuslaitteen ja magnesiumpussin ostin kerralla netistä noin satasella."
Kalle ei myöskään allekirjoita väitettä kiipeilyn vaarallisuudesta, mutta muistuttaa, että eri kiipeilylajien välillä on huimia eroja.
"Sisäseinällä kiipeilemistä en pitäisi kovin vaarallisena. Joku on kuitenkin koko ajan alhaalla varmistamassa", Kalle sanoo. Putoamisen sijaan seinäkiipeilijää uhkaavatkin vähemmän dramaattiset vammat, kuten naarmut ja mustelmat.
Oulun ainoa kaikille avoin kiipeilyseinä on Puolivälinkankaan nuorisotalolla. Kiipeilyvuorot ovat tiistai- ja perjantai-iltaisin. Paikalla on myös Oulun kiipeilyseuran ohjaaja, joka opastaa kiipeilyyn liittyvissä kysymyksissä.
"Olen käynyt lähinnä Puolivälinkankaalla. Seuran jäsenille avoin Virpiniemi on turhan kaukana. Lisäksi Oulun Cavella on Nallikarissa maksullinen kiipeilypaikka, jonne pääsee, jos joku jäsenistä on paikan päällä."
Kalle uskoo jatkavansa kiipeilemistä vielä pitkään. Haasteet eivät lopu kesken, vaan aina löytyy reitti, joka on vielä vähän vaikeampi.
"Mahtavinta on se riemun tunne, kun pääsen monta viikkoa yrittämäni reitin reitin loppuun asti", Kalle tiivistää. Kehuja saa myös sosiaalinen ympäristö. Kallen mukaan seinille jonottaessa on helppoa jutella ihmisten kanssa, eikä suorituspaineita ole.
"Ainoa ärsyttävä puoli on, pitempien taukojen jälkeen kädet kipeytyvät helposti. Kesäloman jälkeen kiipeily on tuskaista, mutta se menee onneksi parissa viikossa ohi."
Oulun kiipeilyseuran puheenjohtaja Antti Kahilakosken mukaan kiipeilyn suosio Oulussa on viimeisen 10 vuoden aikana kasvanut niin, että Puolivälinkankaalla ja muilla seuran kiipeilyvuoroilla on jo tungosta. Tekeillä onkin aloite uuden kiipeilyseinän saamiseksi Ouluun.
"Kiipeilyssä on hienoa, että vaikka se on yksilölaji, sitä voi harrastaa sosiaalisesti ryhmässä", Antti listaa lajin valtteja. Seuran jäsenten ikähaitari on varhaisnuorista päälle nelikymppisiin, mutta kiipeilyharrastus ei Kahilakosken mukaan katso ikää.
"Mikään supermies ei tarvitse olla. Kiipeilykunto kasvaa kiipeilemällä. Muista liikuntaharrastuksista on hyötyä, mutta hyväkuntoinenkin löytää kiipeilyn myötä itsestään uusia lihaksia", Antti tietää kokemuksesta.
Veera Adolfsen