Jos joltakulta jäi Elliotsien viimevuotinen menestysmusikaali Täyskäsi kokematta, nyt on jälleen tilaisuus nuorten lavasäteilyssä paistatteluun viikon ajan.
Tällä kristillisten nuorten tanssi- ja teatteriryhmällä on taito ottaa ilo irti elämän ja kuoleman kysymyksistä, hiukkaakaan osoittelematta.
Ja mikäs onkaan esiintyessä, kun inspiraation lähteenä on Jari Levyn rikas ja taidokkaasti sovitettu musiikki. Nuorten heleät äänet svengaavat Eero Ainesmaan painokkaitten sanoitusten tulkkeina. Yhteishenki kantaa yli dialogin kömpelyyksien ja staattisten hetkien yli.
PirkanmaalaisenTom Söderströmin käsikirjoitus ja Arto Myllärisen ohjaus antavat nuorille tilaa ammentaa omasta kokemusmaailmastaan.
Koreografi Vaatu Kalajoki käyttää vauhdikkaasti hyödyksi niin hiphoppaajien kuin balettityttöjen osaamista. Tanssijoiden moninaiset hahmot - pölypunkit, toisen maailmansodan muistot ja Juventuksen naisjoukkue - pompahtavat esiin arkitodellisuuden laajennuksina. Journalistikohtaus tuntui ainoana ylimääräiseltä.
Henkilöistä hahmottuu kristillisen perinteen tyyppejä kuten Martta, Magdaleena ja pyhä Fransiskus. Kuolleen isän muisto palvonnan kohteena kyseenalaistaa sen, millä tavalla taivaassaan istuksivaa Isää järkevimmin kunnioitetaan.
Tarinan rönsyillessä osa päähenkilöistä jää turhan yksiulotteiseksi. Äksyn mamman (Ritva Grönberg) ja hänen miehiä liehittelevän tyttärensä Marian (Jatta Joutsela) sisäinen muuttuminen annetaan ymmärtää vasta loppumetreillä.
Samuel Tokolan ja Klem-Kaan Okohin nuorokaisille on leimallista melkoinen huolettomuus. Tyylilaji huojahteli, vaikka kokonaisuudessa olisi puitteet komedialle.
Monipuolisimmat roolit ovat Arto Myllärisellä ja Janne Väisäsellä. Naapurin äijää esittävä Myllärinen vuoroin liikuttuu enkeliäänisestä Carusosta, vuoroin kopeloi kiväärinsä liipaisinta.
Väisänen tekee taidokkaan roolityön omassa kiirastulessaan kärvistevänä katolisena pappina. Katja Peedo kurottelee Francescan osassa liikuttavasti ja monitulkintaisesti toiseen todellisuuteen.
Ulla Tuhkala ja Ulla-Maaria Härkönen huokuivat sydämellistä elämänviisautta pienissä rooleissaan .
Tarinan sijoittuminen 70-luvulle on antanut puvustaja Laura Haapakankaalle tilaisuuden herkutella retrokuoseilla ja -asusteilla.
Myös irtoripsien tapaisista yksityiskohdista otetaan kaikki ilo irti. Lavastus on sivuutettu vähällä ideoinnilla.
Hervottomien tanssikohtauksien ja karun todellisuuden välille olisi ollut helppo rakentaa hirtehinen kontrasti Dennis Potterin Laulavan salapoliisin tyyliin. Tai virittää kysymys naisten asemasta ja luokkajaosta. Ihmisten erilaisia rooleja ja elämänpolkuja ei kuitenkaan haluta kritisoida.
Esityksen vaikuttavin piirre onkin suoruus ja rehellisyys, asioiden hyväksyminen sellaisenaan. Siihen ei tee mieli suhtautua ironisoiden. Ei hyvyyteen ja inhimillisyyteen tarvitse uskomalla uskoa: se on olemassa.
Katsojan pohdittavaksi jää, keitä ovatkaan näytelmän enkelit. Heitä saattaa olla moneksi: on siipirikkoja, langenneita, omissa henkimaailmoissaan leijuvia. Ja tietenkin joukossamme ovat ne pelastavat enkelit ja arjen valot.
Torinon enkeleiden akrobaattinen meininki viihdyttäisi lapsiakin, mutta yli kaksituntisen keston ja lopun ampumakohtauksen vuoksi alle kouluikäisiä ei kannata esitykseen tuoda.
Aikuistenkin jaksamista verotti ensi-illassa se, ettei väliaikatarjoiluun riittänyt talkoohenkeä.