Kirjoittaja on Kalevan yleisöarvioija, joka raportoi yleisön näkökulmasta Oulun juhlaviikkojen festivaalitapahtumista.
Oulun juhlaviikot, Ekstrat, Mykkäelokuvakonserttisarja 4., 12. ja 18.8. Valvesali, Kulttuuritalo Valve
Sunnuntai-iltapäivänä 4.8 Valvesalin täytti monenkirjava katsojajoukko. Oulun juhlaviikot tarjosi yleisölle säestettyä mykkäelokuvaa, ja vuorossa oli ensimmäisenä Chaplinin Kultakuume. Pieni vaaran tunne tässäkin viehättää, sillä säestyskokoonpano haastaa itsensä elokuvaklassikon kanssa sanoittaen sen uuteen kauteen.
Itse valitsin paikkani eturivistä, sillä juuri säestäjät kiinnostivat minua suuresti ja halusin nähdä heidät työnsä ääressä, en ainoastaan kuulla heitä.
Paavo J. Heinonen avasi esityksen varsin kulttuurillisesti. Sauli Pesosen avauspuheen jälkeen tarina nälästä ja rakkaudesta vuodelta 1925 käynnistyi elokuvakojeen hurinan saattelemana.
Elokuvan alkutaipaleen mahtipontinen säestys välitti katsojille suurta Klondiken huumaa ja vaaraa. Itse filmin aiemmin nähneenä ja sen juonen tuntevana, ummistin hetkeksi silmäni ja uppouduin säestyksen moniulotteiseen maailmaan. Lumimyrskyn saattoi miltei tuntea iholla. Laadukas äänentoisto sai aikaan välillä jopa kaoottisen tunnelman, joka tanssi elokuvan kanssa yhteen valtavan hienosti.
Ensimmäisen puolituntisen jälkeen on jo sanomattakin selvää, että säestys käsikirjoittaisi klassikkoelokuvaa uuteen uomaan. Oikeastaan itse valkokangasta ei tule enää niin seurattua, sillä varsin intensiivinen säestys vie mennessään. Tunnelma todellakin syntyy tästä lahjakkaan kokoonpanon avaruusmaisesta musiikista, äänistä ja erilaisista teknobiiteistä. Elokuvan edetessä itse kulkurin rooli pienenee ja kalpenee sävellyksen voimasta ja tunteesta johtuen. Mietinnän alle jää, onko esityksen tähtenä sittenkään kultakuumeen näännyttämä ja rakkauden sokaisema hattumies, vaiko sivuosasta tunnelmanluojaksi itsensä piiskannut The Corridors of Sound Collective?
Säestys käsikirjoittaa klassikkoa hyvin varovasti uomistaan ulos, välillä jopa vaarallisen kauas. Uudenvuoden iltana sävel äityy lähes kakofoniseksi kaivoskylän tanssipaikkaa myöten. Jossakin välissä minuun iskee katsojana väsymys. Moniulotteisuudestaan huolimatta säestys alkaa jossain määrin toistamaan samoja elementtejä eri muodoissa.
Aaltoilevat naurunpurskahdukset yleisöstä viestivät siitä, että mustavalkoiset klassikot pitävät pintansa myös hektisessä nykymaailmassamme. Nälkä, kylmyys, ahdistus, epäluottamus ja rakkaudesta hullaantuminen ovat teemoina läsnä niin 1925 vuonna julkaistussa elokuvassa kuten tässäkin ajassa. Nämä teemat loivat säestyksestä paikoin varsin poukkoilevaa ja vaikeaselkoista. Jossain määrin voisin sanoa, että liika moniulotteisuus puuduttaa katsojaa sekä kuuntelijaa.
Elokuvan loppusuudelman jälkeen yleisön aplodit täyttävät Valvesalin. Säestäjien kasvoista säteilee ansaittu ylpeys ja onnistuminen.
Aika säestetyn mykkäelokuvan parissa vastaa todellakin erilaista elämystä. Tunnelmaltaan Valvesali omassa karuudessaan hakkaa popcornin höystämät ja karkkipapereista ratisevat elokuvasalit mennen tullen.
Elokuvan loputtua tuntuu tyhjältä. On avattava ulko-ovi ja astuttava vilpoisaan elokuiseen alkuiltaan. Paikallinen hälinä täyttää aistikartan ihan eri asteella mitä Valvesalin sydämessä. Pientä lumimyräkkää ei edes huomaisi.